Rodun uudelleensynty

Julkaisemme käännöksen yhdysvaltalaisen National Vanguard ‑lehden artikkelista ”The Rebirth of Race”. On tärkeää, että jokainen kansallismielinen nuori ymmärtää, etteivät nykyiset yhteiskunnalliset ongelmat kumpua lähtökohtaisesti ”kulttuurieroista” vaan huomattavasti perustavammista rodullisista eroista eri ihmisryhmien välillä. Artikkeli on kirjoitettu amerikkalaisesta perspektiivistä eivätkä kaikki sen näkemykset välttämättä vastaa Partisaanin toimituksellisia kantoja.

Hauska asia tapahtui matkalla ”post-rodulliseen”, värisokeaan nykyhetkeen. Vastoin kaikkia odotuksia rotu syntyi uudelleen. Eikä se ollut yllätys kenellekään, joka on kiinnittänyt huomiota yhteiskunnallisen ilmapiirin kehitykseen: Rotu on sekä elämän vanhin että uusin aspekti, ja ohut maailmankuva ei koskaan tyydytä ihmistä. Kun puhumme sivilisaatiosta, kulttuurista tai politiikasta, puhumme pinnalla olevista ilmiöistä; mutta kun alamme puhua rodusta, sukellamme perusteisiin.

Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä monet todella luulivat kyenneensä viimein lyömään paalun rodun sydämeen. Rotuajattelun viholliset nostivat ideologiseksi möröksi Adolf Hitlerin hahmon: Hän oli tehnyt rodullisen ajattelun keskeiseksi liikkeelleen, joten nyt rotuajattelu oli leimattu pahuudeksi. Epäilyksen kipinä jäi kuitenkin kytemään monien mieliin.

Monet hölmöt todella luulivat, että ideologia oli voittanut rodun, että he olivat tappaneet rodun käsitteen, olivat mukamas työntäneet pahuuden hengen takaisin pulloon. Mutta sitten tapahtui jotain hauskaa – rotu syntyi uudelleen.

Ihmiskunta saapui erottelun aikakaudelle; se oli painostuksen aikaa apartheidin lopettamiseksi; vihollisillamme oli UNESCO:n lausunto rodusta, jossa sanottiin, ettei rotuja ole, eikä ainakaan toistaan parempia sellaisia; tällä aikakaudella puhuttiin ”luonnollisesta tasa-arvosta” sekä kiistettiin synnynnäiset erot, verenperimä ja kansalliset rajalinjat.

Se oli me-olemme-maailma ‑ajattelua pahimmillaan. Se oli aikaa, jolloin väitettiin, että olimme jättäneet rasismin kauas taaksemme; aikaa, jolloin mulatti saattoi nousta presidentiksi ja taikoa maailman ”post-rodulliseksi”. Se oli aikaa, jolloin ”monimuotoisuutta” julistettiin universaaliksi parannuskeinoksi, ja jolloin valkoiset valtiot muuttuivat paljon vähemmän valkoisiksi. Se oli aikaa, jolloin Coca-Cola saattoi saada sekarotuiset nuoret kertomaan meille, että he ”haluavat maailman laulavan täydellisessä harmoniassa”. Se oli aikaa, jolloin vihollisemme saivat George Wallacen pyytämään anteeksi; se oli Uuden Etelän aikaa – kaupunkien, jotka olivat ”liian kiireisiä vihaamaan”. Se oli ”yhteen tulemisen” aikaa, ja aikaa, jolloin valkoinen rotu oppi olemaan nöyrä.

He olivat niin varmoja, että rotu oli menneisyyden asia. He yrittivät tuomita rodun unohdukseen. Mutta rotu ei kuollut vaan odotti hetkeään nousta jälleen pinnan alta näkyville. Ja nyt se on palannut ehkäpä raivokkaampana kuin koskaan. Hauska asia tapahtui matkalla ”tasa-arvoon”: Rotu syntyi uudelleen.

* * *

Kun rodut olivat pääosin erillään, kukaan ei puhunut paljoa rodusta. Rotu oli jotain, joka meillä yksinkertaisesti oli. Elimme täydellisessä, alkukantaisessa rodun viattomuudessa. Rodusta ei ollut juurikaan kieltä, koska sitä ei tarvittu. Kuin kalat vedessä, rotu oli jotain, jossa uimme, mutta harvoin jäimme pohtimaan sitä. Koska aiheesta ei muinaisissa yhteiskunnissa ollut usein tarvetta puhua paljoakaan, vihollisemme väittävät, etteivät esi-isämme olleet kiinnostuneita rodusta — tämä on kuitenkin virheellinen käsitys. Esi-isämme eivät tarvinneet kirjallisia teorioita roduista, sillä heille rodullisesti eheä kansakunta oli arkea.

* * *

Vahvan valkoisen amerikkalaisen rotutietoisuuden synty tapahtui suunnilleen 1830-luvulla. Amerikassa orjuuden lakkauttamisen liike alkoi muuttua radikaalimmaksi. Vaikka orjuuden ja valkoisen herruuden puolustaminen oli pitkään perinne, Etelän älymystö tajusi, että tarvittiin enemmän.

Herrasmiehinä Etelän valkoiset rotuajattelijat ymmärsivät, että valkoisen herruuden moraalinen perustelu oli tarpeen. Aina nerokkaan John Calhounin johdolla he totesivat, että orjuus oli positiivinen ilmiö. Tämä perustui ilmeiseen ja tärkeään seikkaan, että valkoiset ja mustat olivat erilaisia, olisivat aina erilaisia, ja että tämä valtava eroavaisuus perustui luontoon.

Tämän jälkeen ”luonnollisen tasa-arvon” harhaluulo ei koskaan pitänyt enää vettä. Vuoden 1790 naturalisaatiolaissa, jonka ensimmäinen kongressi hyväksyi ja jonka George Washington allekirjoitti, määriteltiin, että vain valkoiset saattoivat tulla kansalaisiksi. Mutta seuraavien kolmen vuosikymmenen aikana ei syntynyt kirjallisuutta tästä aiheesta.

Mutta sitten valkoiset etelävaltiolaiset alkoivat pitää niin kovaa ääntä aiheesta, että muutama vuosikymmen myöhemmin Stephen Douglas saattoi todeta sen, minkä kaikki olivat tiedostaneet mutta eivät olleet halukkaita tai kyenneet sanoittamaan: Että Amerikka oli valkoinen maa, perustettu valkoiselle perustalle; luotu valkoisten toimesta ja valkoisille — ja oli tarkoitettu yksinomaan valkoisille ja tulisi aina olemaan niin. ”Kenelläkään muulla ei ole oikeuksia, joita valkoisen miehen tarvitsee koskaan kunnioittaa.”

Valkoisuus, tietenkin, oli aina ollut olemassa — mutta, kuten nykyään sanotaan, valkoisuuden ”intellektuaalinen rakentaminen” (oikeastaan sen löytäminen ja ymmärtäminen) otti viimein tuulta alleen.

Samaan aikaan Euroopassa julkaistiin kreivi Gobineaun merkittävä teos (hänen Esseensä ihmiskuntien eriarvoisuudesta). Yhdellä määrätietoisella eleellä kirjailija leikkasi historian analyysin sotkun läpi. Talous, ideologia, suuret miehet, ilmasto, poliittinen rakenne – kaikki työnnettiin toisarvoisiin rooleihin historiallisina tekijöinä; niiden tilalle tuli määräävä elementti: rotu.

Hän oli rotuessentialisti ja rodullinen reduktionisti. Hän väitti, että rotu oli kaiken perusta; että rotu oli historian avain, elämän Rosetta-kivi, prisma, jonka kautta kaikki maan päällä voitiin ymmärtää. Kun hänen entinen mentorinsa, heikkomielinen Alexis de Tocqueville, luki tämän merkittävän kirjan, hän sanoi, että Gobineau menisi hyvin pitkälle ja tekisi paljon pahaa. Ensimmäisessä arviossaan hän oli oikeassa; jälkimmäisessä hän ei olisi voinut olla enemmän väärässä.

Euroopassa Gobineaun jälkeen tulivat Wagner, Chamberlain, de Lapouge. Amerikassa tuli Jim Crow ‑lakien aika, eugenistit, rotuun perustuva vuoden 1924 maahanmuuton rajoituslaki ja saman vuoden Virginian rotuhygienialaki. Kaikkialla valkoisessa maailmassa valkoiset heräsivät vaaroihin keskuudessaan ja ryhtyivät massiivisiin toimenpiteisiin rotunsa säilyttämiseksi. Sitten, tietenkin, tulivat saksalaiset, rodullisen ajattelun suuret mestarit. Alfred Rosenberg meni niin pitkälle, että sanoi, että kansallissosialismi oli olennaisesti vain sovellettua biologiaa.

* * *

Juutalaiset säikähtivät valkoisen rotuajattelun aallosta niin paljon, että he nousivat kaikin voimin sitä vastaan. He raivasivat Hitlerin pois tieltään (tai niin he luulivat) ja käynnistivät massiivisen propagandakampanjan rotuajattelua vastaan. Väitettiin, että rotu oli tullut historiassa viimein tiensä päähän. Juutalaisten rakentama monikulttuurisuuden ideologia oli kuitenkin korttitalo, joka tulisi kaatumaan helposti.

Ja niin tapahtui, että hauska asia tapahtui matkalla post-rodulliseen, värisokeaan maailmaan: Rotu syntyi uudelleen.

Revilo P. Oliverin ja William Piercen kaltaiset ajattelun ammattilaiset harjoittivat ylevää työtään; Gobineaun, Grantin, Stoddardin sekä Hitlerin ajatusten perilliset ja täydentäjät, he istuivat filosofian huipulla ja tarkastelivat maailmaa kokonaisvaltaisesta perspektiivistä.

Heidän ajattelunsa oli ylittämätöntä. Heitä kuitenkin demonisoitiin rajusti. Oli helppo vaipua harhaluuloon, etteivät heidän ajatuksensa valtavirtaistuisi enää koskaan. Jotain hauskaa kuitenkin tapahtui: Rodun idea nousi jälleen pinnalle tällä kertaa vihollistemme – kriittisten rotuteoreetikoiden – myötävaikutuksella. Niin me kuin raivokkaimmat vihollisemmekin olemme kaikki rotuessentialisteja, mikä raivostuttaa ”värisokeita” keskitien kulkijoita.

Rotu on olennainen. Ja sen aika on taas tullut.

* * *

Äskettäin Brownin yliopiston ja Wisconsinin yliopiston tiedemiehet suorittivat tutkimuksen nimeltä ”Kuka on samaa mieltä Hitlerin kanssa?”. He esittivät koehenkilöille lainauksia rodusta Hitleriltä, Stephen Douglasilta ja White Fragility ‑kirjan tekijältä Robin DiAngelolta. Sitaattien lähteitä ei kuitenkaan kerrottu. Kaikki kolme olivat samaa mieltä monista peruskysymyksistä. Tietyllä tavalla leppymättömät vihollisemme kriittisten rotuteoreetikoiden leirissä ovat samanaikaisesti salaisia liittolaisiamme. Me kaikki pidämme rotua yhteiskunnallisten kysymysten avaimena. Olemme saman kolikon kaksi puolta, toinen hyvä (me) ja toinen paha (he) — mutta silti sama kolikko.

Tutkijat havaitsivat, että laajat väitteet tiettyjen demografisten ryhmien kaikista jäsenistä näyttävät olevan nousussa eräissä piireissä.

Alamme siis jälleen havahtua rotuerojen todellisuuteen. Kaikki ne artikkelit, jotka puhuvat ”rasismista”, kaikki ne seminaarit ”valkoisuuden taakasta”, kaikki viittaukset ”valkoiseen ylivaltaan”, kaikki Whiteness Studies ‑tutkimukset, kaikki koulut, jotka opettavat etnistä tutkimusta tai kriittistä rotuteoriaa, kaikki ne, jotka menevät televisioon ja valittavat ”valkoista etuoikeutta”, kaikki kirjat ja paperit ”antirasismista” — meidän tulisi toivottaa ne tervetulleiksi, sillä kaikki ne ovat paradoksaalisesti hyviä meille. Ne edistävät dialektista kehitystä ja korostavat ristiriitoja. Sanalla sanoen, ne laittavat sanan ”valkoinen” jokaisen huulille ja pakottavat meidät ajattelemaan tuota taikasanaa.

Tämä on vain esinäytös väistämättömälle voitollemme, uudelle aikakaudelle, jolloin Oliver ja Pierce saavat kunnianpalautuksensa.

* * *

Konservatiivit ja keskitien liberaalit, jotka takertuvat kuluneeseen teoriaan ”yhdestä rodusta, ihmisrodusta”, värisokeudesta ja post-rodullisesta utopiasta, ovat kaikki järjiltään. He ovat puolustuskannalla ja perääntyvät jatkuvasti. Rotu on todellisuuden peruskallio; se hallitsee kaikkea yhteiskunnallista elämää; se hallitsee ideologiaa, politiikkaa, kulttuuria ja sivilisaatiota; kaikki on sen johdannaista. Pitkällä aikavälillä viimeiset noin seitsemänkymmentä vuotta nähdään poikkeuksena; aikana, jolloin ihmiset huijattiin ajattelemaan, että biologisen todellisuuden perusosa, rotu, oli pahantahtoista fiktiota.

Mikään, mikä kiistää totuuden, ei voi säilyä, eikä ansaitsekaan säilyä; lopulta raivokkaimmat ”antirasistit” ja rotuajattelijat nousevat huipulle lopulliseen taisteluun. Voittomme todennäköisyys on suuri. Lopulliset vihollisemme tekevät nimittäin ratkaisevan virheen ajatellessaan, että valkoisuus on kaikkien ongelmien juurisyy ja maailman syöpä. Todellisuudessa valkoisuus on eliksiiri, joka ravitsee meidät uusiin kukoistuksen ja kunnian päiviin. Rotumme, valkoinen rotu, tulee jälleen omaksumaan oikeutetun herra-asemansa, josta sitä ei koskaan enää syrjäytetä.

Lähde: National Vanguard