Erään kansallissosialistin herääminen, osa 3

Kirjoittajan huomautus: Seuraava teksti on puhtaasti kaunokirjallinen, ei omaelämäkerrallinen. Vaikka kertojahahmo on fiktiivinen, tekstissä mainitut historialliset tapahtumat, kirjalliset teokset, tieteelliset tutkimukset, lainaukset ja muut viittaukset ovat todellisia ja niihin voi ja kannattaa tutustua tarkemmin omatoimisesti, sillä niiden kaikkien perusteellinen käsittely tässä tekstissä ei ole mahdollista eikä palvelisi tarkoitusta. Tekstin ei ole tarkoitus antaa vastausta siihen, mitä kansallissosialismi on tai miten kansallissosialistin tulisi ajatella, vaan se on ainoastaan eräs kuvitteellinen esimerkki kansallissosialistisen maailmankuvan omaksumisesta modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.

3. Lyhyt katsaus juutalaisiin ja heidän vaikutusvaltaansa modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa

Käsittele tässä luvussa hyvin pintapuolisesti juutalaisten yhteisöjen toimintamalleja ja vaikutusta länsimaisissa yhteiskunnissa erityisesti viimeisen sadan vuoden ajalta. En kuluta aikaa kuvailemalla niitä välittömiä tuntemuksia, jotka tulivat pintaan kaivauduttuani syvemmälle aiheeseen, sillä ensinnäkin se olisi hyvin epämieluisaa luettavaa kenelle tahansa, eikä sillä toisaalta olisi juurikaan informaatioarvoa. Sen sijaan kerron, mistä lähdin tutkimuksessani liikkeelle ja mihin lopputulokseen lopulta päädyin.

Olin tietysti tietoinen juutalaisten toisen maailmansodan aikaisista vainoista kuten kuka tahansa länsimaisen koulutuksen saanut ihminen, mutta tiesin myös, että juutalaisten epäsuosio ei ollut missään nimessä ennenkuulumatonta, päinvastoin. Kautta historiansa juutalaiset olivat olleet orjuutettuja, vainottuja ja ei-toivottuja minne tahansa he olivat menneetkin: Egyptissä, Persiassa, Roomassa, Bysantissa, Espanjassa, Englannissa, Ranskassa, Venäjällä, Puolassa, Ukrainassa, Unkarissa, Saksassa… Lähes jokaisessa Euroopan kolkassa juutalaiset olivat jossakin vaiheessa historiaansa joutuneet hyökkäysten ja lopulta karkotuksen kohteeksi.

Oli selvää, etteivät nämä vainot olleet voineet syntyä tyhjästä. Juutalaiset olivat pääosin korkeasti koulutettuja, älykkäitä ja menestyneitä – siis täydellinen vastakohta esimerkiksi mustille. Silti törmäsin selkeästi juutalaisvastaisiin asenteisiin varsin usein. Päätin tarkastella juutalaisten roolia erityisesti viimeisen parin vuosisadan ajalta, jotta saisin selkeyttä siihen, mistä lopulta oli kyse.

Luettuani juutalaisten roolista 1800-luvun Puolassa uskoin päässeeni tehtävässäni alkuun. Alun perin pankkiireina, rahanlainaajina ja tilanhoitajina toimineet juutalaiset laajensivat toimintaansa kaupankäynnin ja käsityöläisyyden puolelle, mikä luonnollisesti synnytti kilpailua juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä. Kilpailu yhteisistä resursseista synnytti tyypillisiä juutalaisvastaisia asenteita, mutta tästä huolimatta juutalaiset pystyivät lyhyessä ajassa ottamaan lähes koko talouden hallintaansa. Tämän mahdollisti juutalaisten hallinta raaka-aineiden kaupasta ja mahdollisuus myydä halvemmalla muille juutalaisille.

Juutalaisten taloudellisen hallinnan seurauksena heidän lukumääränsä kasvoi huomattavasti jopa siihen pisteeseen asti, etteivät kaikki juutalaiset pystyneet enää saavuttamaan samankaltaisia yhteiskunnallisia asemia, kuin mihin he olivat aiemmin tottuneet. Suuri osuus juutalaisista joutuikin elämään köyhyydessä, ja kurjuutta lisäsi juutalaisvastaisten asenteiden ja valtion suunnalta tulleiden rajoitteiden lisääntyminen.

Vastaus tähän ongelmaan oli juutalainen radikalismi ja ennen kaikkea juutalaisten omaan valtioon tähdännyt sionismi, joka alkoi 1880-luvulla kaikkein etnosentrisimmistä (ryhmäkeskeisimmistä) juutalaisyhteisön osista. Tämä näkökulma levisi ja muuttui 1940-luvulle mentäessä vaarallisuudestaan huolimatta valtavirraksi juutalaisten keskuudessa paitsi Itä-Euroopassa myös Yhdysvalloissa, jonka juutalaiset yhteisöt olivat ennen radikaalien itäeurooppalaisten juutalaisten maahantuloa pääosin varsin maltillisia ja pelkäsivät sionismin lisäävän juutalaisvastaisten asenteiden kasvua. Vaikka suuri osa juutalaisista vastusti kyseistä näkemystä sen alkuaikoina, radikaaleimmat ideologit onnistuivat lopulta vakiinnuttamaan sionismin tärkeäksi osaksi juutalaista identiteettiä.

Vuonna 1945 kaiken kaikkiaan neljä viidesosaa Amerikan juutalaisista kannatti ajatusta juutalaisten omasta valtiosta ja vain joka kymmenes juutalainen vastusti sitä. Tämä sionismin huikea nousu oli seurausta radikaalien juutalaisten äänekkäästä kampanjoinnista erityisesti toisen maailmansodan aikana, johon kuului tuhansien tapahtumien järjestämistä, siteiden luomista juutalaissympatioita omaaviin tunnettuihin ei-juutalaisiin, lobbausta, propagandan julkaisua lehdistössä sekä poliitikoiden ja julkisuuden henkilöiden rahallista tukemista vastapalvelusten toivossa. Vuoteen 1944 mennessä Yhdysvaltain molemmat valtapuolueet ja tuhannet ei-juutalaiset yhdistykset esittivät vahvan sionistimyönteisiä näkemyksiä.

Israelin valtion perustamisen jälkeen radikaalit juutalaiset jatkoivat painostustaan yhä entisestään rakentamalla siirtokuntia Länsirannalle ja asettamalla yhä enemmän painetta Israelin ja Palestiinan väliselle rajalle. Kuten 1800-luvun Itä-Euroopassa, tämäkin johti konflikteihin ja väkivaltaan juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä. Lisääntynyt juutalaisvastaisuus näyttäytyi jälleen selittämättömänä uhkana, jota vastaan juutalaiset hyökkäsivät yhä kovemmin. Maltillisimmat juutalaiset joutuivat jälleen vähemmistöön radikaalin ja äänekkään aineksen hallitessa juutalaisten etuja ajavia organisaatioita ja aktivistiryhmiä ja vieden näkemyksensä valtavirtaan.

Vaikka tämä esimerkki käsittikin vain hyvin pienen ajanjakson juutalaisten historiasta, uskoin sen kuitenkin kertovan varsin paljon juutalaisten toimintatavoista paitsi uskonnollisena myös yhtenäisenä etnisenä ryhmänä. Kalifornialainen psykologian professori Kevin MacDonald on käsitellyt juutalaisten yhteisöjen ominaispiirteitä useassa teoksessaan. Vuonna 2003 ilmestynyt The Occidental Quarterly: A Journal of Western Thought and Opinion 3 käsittelee juutalaisen aktivismin olemusta neljän vallitsevan luonteenpiirteen avulla:

1. Äärimmäinen etnosentrisyys
2. Älykkyys (ja varakkuus)
3. Psykologinen intensiivisyys
4. Aggressiivisuus

Juutalaisten ryhmäkeskeisyyden selitystä voi etsiä juutalaisen kulttuurin alkulähteiltä, joissa elinolosuhteet suosivat suuria, miesten hallitsemia yhteisöjä. Nämä yhteisöt olivat käytännössä suurperheitä, joiden sisällä suosittiin runsaasti endogamiaa (saman yhteisön sisällä tapahtuvaa avioliittoa). Tämä oli selkeä vastakohta eurooppalaisille yksiavioisille yhteisöille. Siinä missä eurooppalaisissa yhteisöissä oli yleensä korostettu myös yksilöllisyyttä – toki yhteisön ehdoilla – juutalaiset olivat äärimmäisen kollektivistisia ja omasivat vahvan ryhmäidentiteetin, jota he vielä korostivat muun muassa pukeutumisellaan ja hiustyyleillään. Näiden suurperheiden toiminta olikin usein varsin utilitaristista ja tähtäsi nimenomaan ryhmän kollektiiviseen menestykseen – toisin kuin eurooppalaisten tunnepohjalta muodostetuissa perheissä. Juutalaisyhteisöt olivat myös hyvin vahvasti miesten hallitsemia, kun taas eurooppalaisissa yhteisöissä miehet ja naiset olivat erilaisista rooleistaan huolimatta pohjimmiltaan samanarvoisia.

Painotan vielä sitä, että juutalaisten ryhmäkeskeisyys käsitti nimenomaan kaikki juutalaiset omana etnisenä ryhmänään, joka erosi valkoisista vähintään yhtä paljon kuin valkoiset erosivat mustista. Eräs sionismin synnyn keskeisimmistä syistä oli nimenomaan pyrkimys juutalaisen rodun ja identiteetin säilyttämiseen. Hitlerin noustua valtaan Saksassa saksanjuutalainen sionisti Joachim Prinz, josta myöhemmin tuli American Jewish Congressin puheenjohtaja Yhdysvalloissa, ylisti kansallissosialistista politiikkaa, sillä se ennakoi (myös juutalaisten ryhmäidentiteettiä uhanneiden) valistusajan arvojen loppumista:

”Me haluamme [ympäröiviin yhteiskuntiin] mukautumisen korvautuvan uudella lailla: julistuksella juutalaiseen kansaan ja rotuun kuulumisesta. Omaan kansaansa ja sukuunsa kuulumisensa tiedostava juutalainen voi vain kunnioittaa ja arvostaa kansan ja rodun puhtauden periaatteen varaan rakennettua valtiota. – – Sillä vain hän, joka kunnioittaa omaa rotuaan ja omaa vertaan voi kunnioittaa muiden kansojen kansallista tahtoa.” (Israel Shahak: Jewish History. Jewish religion: The weight of three thousand years, 1994, s. 71–72; kursiivit alkuperäistekstissä)

Vastakkainasettelu juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä ulottui luonnollisesti myös uskonnollisiin teksteihin ja käsitykseen juutalaisista Jumalan valittuna kansana. Siinä missä länsimainen ihminen oli pääosin maallistunut eikä järin uskonnollinen, juutalaisille Toora ja sitä selittävä Talmud olivat edelleen merkittäviä teoksia. Juutalaisten yhteisöjen tiiviys näkyi myös juutalaisten taipumuksessa avioitua pääosin toisten juutalaisten kanssa huolimatta siitä, että useimmissa maissa juutalaiset muodostivat vain hyvin pienen vähemmistön, joka ei ulkoisesti eronnut merkittävästi maiden alkuperäisväestöstä.

Rotueroja tutkiessani olin huomioinut, että amerikanjuutalaisten keskimääräinen älykkyysosamäärä oli noin 115, eli jopa valkoista kantaväestöä korkeampi. Huomioitavaa oli, että esimerkiksi uramenestysmahdollisuuksia kuvaava keskimääräinen ”verbaalinen älykkyysosamäärä” oli vielä tätäkin korkeampi. Ei siis ollut mikään ihme, että juutalaiset olivat Yhdysvalloissakin nousseet eliittiryhmäksi. Huolimatta siitä, että juutalaiset muodostivat vain 2,5 % Yhdysvaltain väestöstä, australialainen akateemikko Frank Salter arvioi 2000-luvun alussa juutalaisten vaikutusvallan muun muassa Yhdysvaltain Israel- ja maahanmuuttopolitiikkaan olevan jopa nelinkertainen alkuperäisväestöön verrattuna.

Vuonna 1996 Yhdysvalloissa oli noin 300 kansallista juutalaista yritystä, joiden yhdistetty budjetti oli yli 6 miljardia dollaria – yli 75 % Yhdysvaltain tuolloisesta bruttokansantuotteesta ja enemmän kuin yli sadan muun YK-maan bruttokansantuotteet yhteensä. Huomattava osa rikkaista juutalaisista tuki myös suoraan tai epäsuorasti Israelia. ”Hyväntekeväisyysjärjestö” Moskowitz Foundationin perustaja Irving Moskowitz rahoitti Länsirannikon siirtolaisia; muun muassa Charles Bronfman, Ronald Lauder ja Marc Rich rahoittivat sionistista Birthright Israelia, jonka oli tarkoitus lisätä nuorten juutalaisten rodullista tietoisuutta; George Soros rahoitti erinäisiä liberaalia maahanmuuttopolitiikkaa ajavia järjestöjä sekä valkoisten rodullista identiteettiä vastustavaa Race Traitor ‑sivustoa; varakas kanadanjuutalainen Samuel Belzberg, senaattori ja entinen San Fransiscon pormestari Dianne Feinstein sekä newyorkilaiset liikemiehet Nelson Peltz, Ronald Perelman ja Ivan Boesky rahoittivat muun muassa sionistista Simon Wiesenthal Centeriä sekä lukuisia pienempiä ”syrjinnänvastaisia” järjestöjä. Lista vaikutti loputtomalta.

Forbes-lehden 400 rikkaimmasta amerikkalaisesta yli sata oli juutalaisia. Neljästäkymmenestä rikkaimmasta amerikkalaisesta tämä luku oli peräti kahdeksantoista. Kolmasosa Amerikan multimiljonääreistä oli juutalaisia, ja keskimäärin juutalaisten tulot olivat lähes kaksinkertaiset ei-juutalaisiin verrattuna. Huomattavaa oli myös, että kaksikymmentä prosenttia yliopistojen johtavista professoreista oli juutalaisia, kuten myös neljäkymmentä prosenttia Washington D.C.:n ja New Yorkin lakifirmojen osakkaista.

Amerikkalainen republikaani Paul Findley mainitsi vuonna 1989 ilmestyneessä teoksessaan They Dare to Speak Out: People and Institutions Confront Israel’s Lobby lukuisia esimerkkejä siitä, kuinka juutalaiset olivat rahoittaneet Israelin asiaa ajaneita poliittisia ehdokkaita. Ennen kaikkea paine kohdistui (pääosin juutalaisten rahoittamiin) demokraatteihin, mutta rahoitus vaikutti myös muihin ehdokkaisiin, sillä esimerkiksi Israel-vastaiset lausunnot saattoivat tarkoittaa rahoituksen menemistä poliittisille vastustajille. Oli selvää, että varakkaiden rahoittajien ja etujärjestöjen, esimerkkinä AIPAC (American Israel Public Affairs Committee, ”America’s Pro-Israel Lobby”), vaikutusvalta ulottui merkittävästi myös politiikkaan asti. AIPAC piti sisällään 60 000 jäsentä, joiden varoja se pystyi tehokkaasti jakamaan sopivaksi näkemilleen kandidaateille joka puolella maata.

Juutalaisten älykkyys oli tärkeässä roolissa vaikutusvallan saannissa, ja se heijastui myös juutalaisten järjestöjen toimintatapoihin. Esimerkiksi Yhdysvaltain maahanmuuttopolitiikkaan suuresti vaikuttaneen American Jewish Committeen tehokkuus oli juutalaisen Judith S. Goldsteinin kuvauksen mukaan ”vahvan johtajuuden, sisäisen vakauden, hyvin rahoitettujen ohjelmien, hienostuneen ’käytäväpolitiikan’, hyvin valittujen ei-juutalaisten liittolaisten ja hyvän ajoituksen ansiota” (The Politics of Ethnic Pressure: The American Jewish Committee Fight Against Immigration Restriction, 1906—1917, 1930). Kyse ei ollut ainoastaan tunnepohjaisesta oman asian ajamisesta, vaan myös tarkkaan harkitusta ja organisoidusta toiminnasta.

Kenties merkityksellisin ero juutalaisten ja ei-juutalaisten välillä oli kuitenkin ensin mainittujen intohimoinen, lähes pakonomaisen aggressiivinen tapa harjoittaa aktivismia. Tähän liittyi osittain juutalaisille varsin yleinen käsitys siitä, että kaikenlainen juutalais- tai muukalaisvastainen toiminta oli potentiaalisesti alkua seuraavalle holokaustille, ellei siihen välittömästi puututtu. Aggressiivisuus ja itsetietoisuus osuivat yhteen juutalaisten stereotyyppien kanssa, mutta myös muutamat tieteelliset tutkimukset tukivat näitä käsityksiä.

Tämä hellittämätön asennoituminen oli epäilemättä eräs niistä syistä, miksi juutalaiset olivat pystyneet nousemaan pienenä vähemmistönäkin todella vaikutusvaltaiseksi eliitiksi. Vahvan juutalaisen identiteettinsä ansiosta he olivat myös osoittaneet poikkeuksellista välinpitämättömyyttä paikallisia kulttuureja kohtaan yrittäessään muuttaa niitä haluamansa kaltaisiksi. Yhdysvalloissa tämä muutos alkoi 1800-luvun loppupuolella, jolloin neljänkymmenen vuoden aikana arviolta 3,5 miljoonaa juutalaista maahanmuuttajaa saapui maahan ja ryhtyi lähes välittömästi vastustamaan kristinuskon suurta vaikutusvaltaa ja ajamaan entistä liberaalimpaa maahanmuuttopolitiikkaa.

Juutalaisten järjestöjen ja poliittisten aktiivien energia ja tahto oli moninkertaista verrattuna mihin tahansa muihin järjestöihin. Yhdysvaltain liberaalin maahanmuuttopolitiikan edistäminen oli vain eräs esimerkki juutalaisten laajasti organisoidusta toiminnasta. Huolimatta siitä, että juutalaisten joukossa oli – tietenkin – myös eri tavalla ajattelevia, useat eri juutalaisryhmät osoittivat hämmästyttävää yksimielisyyttä maahanmuuttopolitiikasta, tai ainakaan kukaan ei noussut sitä vastustamaan.

Aggressiivisuudella oli myös psykologinen merkityksensä pelon lietsomisen muodossa. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa ”antisemitistiksi” leimautuminen oli kenties pahin sosiaalinen stigma, jonka ihminen voi saada. Juutalaisten huomattava taloudellinen valta tiesi myös sitä, että esimerkiksi monet ei-juutalaisten omistamat tiedotusvälineet toimivat juutalaisilta saatavien mainostulojen varassa. Erityisen pelottavaa juutalaisten viholliseksi leimautumisesta teki juutalaisten lähes täydellinen hallinta suurimmista medioista.

Voiko länsimaisessa tietoyhteiskunnassa lopulta olla mitään tehokkaampaa asetta kuin tiedotusvälineet, joita jokainen kansalainen seurasi monta tuntia joka päivä? Ihmisen maailmankuva määräytyi ennen kaikkea hänen aistimiensa asioiden kautta, ja yhä useammin ihmiset näkivät ja kuulivat maailman tapahtumista TV:n tai radion välityksellä, lukivat paikalliset uutisensa sanomalehdestä tai Internetistä ja rentoutuivat illalla TV-viihteen tai elokuvien parissa. Jos juutalaiset olivat historiansa aikana tulleet tunnetuiksi ennen kaikkea pankkiireina ja koronkiskureina, 1900-luvulla heidän valtansa laajeni nimenomaan vaikutusvallaltaan huimasti kasvaneeseen mediaan.

Hollywoodin suurimmat TV- ja elokuvayhtiöt, kuten Disney, Warner, NBC, ABC, Fox ja CBS, olivat kaikki juutalaisten omistuksessa, kuten myös kolme suurinta sanomalehteä: The New York Times, The Wall Street Journal ja The Washington Post. Sama päti suurimpiin aikakauslehtiin: Timeen, Newsweekiin ja U.S. News and World Reportiin. Myös kirjojen kustantajat olivat suurelta osin juutalaisia – kuten Random House ja Time Warner Trade Group, jotka muodostivat kaksi kolmesta suurimmasta kustannusyhtiöstä – vaikka kyseinen ala olikin huomattavasti muuta mediaa vähemmän juutalaisten omistuksessa. Julkaistujen kirjojen levitys ja mainostus olivat joka tapauksessa riippuvaisia juutalaisten omistamista medioista, eikä ”sisällöllisesti arveluttavien” teosten julkaisu ollut taloudellisesti kannattavaa.

Monet näistä yrityksistä olivat alun perin valkoisten perustamia ja vasta myöhemmin juutalaisten omistukseen siirtyneitä. Esimerkiksi valkoisen, juutalaisiakin usein kritisoineen Walt Disneyn perustama Disney siirtyi vuonna 1985 juutalaisen Michael Eisnerin omistukseen, mikä heijastui selkeästi myös yhtiön julkaisemien elokuvien tyyliin ja sisältöön.

Mainostuksen yhä kasvava merkitys oli mahdollistanut kehityksen kohti juutalaista monopolia, sillä jokainen suuri ei-juutalainen media oli riippuvainen juutalaisten yritysten rahasta ja näin ollen joutui myös sovittamaan yleisen linjansa sen mukaiseksi. Pienemmät julkaisut menettivät jatkuvasti asemaansa suurimpien laajetessa entisestään. Tämän seurauksena pienempien sanomalehtien julkaisijat joutuivat käyttämään kansallisten ja kansainvälisten uutisten julkaisussa The New York Timesin kaltaisten suurempien julkaisujen tarjoamaa informaatiota ja muuttuivat yhä riippuvaisemmiksi näistä.

Vaikka monilla mediayritysten johtajista olikin yhteyksiä sionistisiin järjestöihin, pohdin silti juutalaisvallan todellisia yhteiskunnallisia vaikutuksia. Oliko yhden ihmisryhmän – vaikkakin kieltämättä monessa mielessä epämiellyttävän sellaisen – kovalla työllä ja omistautumisella hankkima menestys lopulta minkäänlainen oikeutus tämän ryhmän vastustamiselle? Myönnän, että juutalaisten valtava rooli erityisesti Yhdysvalloissa löi minut hetkeksi ällikällä, ja jouduin selkiyttämään ajatuksiani päässäni jonkin aikaa ennen kuin pystyin taas muodostamaan kunnollisen kokonaiskuvan aiheesta.

Ensinnäkin, juutalaiset olivat selkeästi kulttuurillisesti ja jossakin määrin myös rodullisesti vierasta, poikkeavaa ainesta verrattuna valkoisiin. Heidän vahva rodullinen identiteettinsä ennen kaikkea juutalaisina ja vasta toissijaisesti asuinmaansa kansalaisina – ellei tämä maa ollut Israel – oli selvästi se asia, joka aiheutti ristiriitoja juutalaisten ja alkuperäisväestön välille. Jossakin muussa ajassa tai paikassa tämä epäkohta olisi luultavasti aikoja sitten johtanut taas yhteen juutalaisten ja ei-juutalaisten väliseen konfliktiin, mutta nyt oli kyseessä länsimainen yhteiskunta, jossa valkoiset eivät tunteneet sellaista rodullista yhtenäisyyttä, joka olisi valmistanut heidät puolustamaan itseään.

Juutalaisten ajama vapaamielinen maahanmuuttopolitiikka sai minut miettimään asioita tarkemmin. Mikäli juutalaiset olivat luonteeltaan hyvin etnosentrisiä, miksi he olisivat halunneet lisätä monikulttuurisuutta entisestään? Oliko syynä ainoastaan se, että he halusivat maahan lisää juutalaisia itäisestä Euroopasta, vai oliko takana muita syitä? Tutkittuani Israelin politiikkaa sain paremman käsityksen asioiden kulusta: Israel oli pohjimmiltaan nimenomaan geneettisesti juutalainen valtio, ei vain uskonnollisesti, ja se myönsi ei-juutalaisille kansalaisilleen vain osittaiset kansalaisoikeudet verrattuna juutalaisiin. Se puolusti etujaan ja olemassaoloaan äärimmäisen aggressiivisesti hyökäten kaikkea sitä uhkaavaa vastaan kaikin mahdollisin keinoin – ulottuen länsimaisen median uutisoinnista ja juutalaisten etujärjestöjen propagandasta aina aseellisiin hyökkäyksiin paitsi palestiinalaisia myös muun muassa brittejä ja amerikkalaisia vastaan.

Tämä oli tismalleen sellaista politiikkaa, jota länsimaissa asuvat juutalaiset olivat vastustaneet henkeen ja vereen: rasistista oman rodullisen ja kulttuurillisen identiteetin puolustusta keinoja kaihtamatta. Oliko kenties niin, että he olivatkin ennen kaikkea uskollisia Israelille ja syyt täysin päinvastaisen ideologian levittämiseen länsimaissa olivat niiden heikentämisessä ja nimenomaan ”ulkopuolisille” juutalaisille sopivan yhteiskunnan luomisessa?

Juutalaisten toiminnasta heijastui joko tahaton tai tarkoituksellinen kaksinaismoralismi, joka tuntui tiivistyvän ennen kaikkea Israeliin: Yhdysvaltain (ja muiden länsimaiden) yhä lisääntyvä maahanmuutto verrattuna Israelin äärimmäisen tiukkiin maahanmuuttolakeihin; Israelin valtion rooli juutalaisen rodullisen ja kulttuurillisen perinnön vaalijana verrattuna rotutietoisten valkoisten amerikkalaisten ja eurooppalaisten täydelliseen tuomitsemiseen; Israelin vapaamieliset aselait verrattuna Yhdysvaltain yhä tiukentuviin aselakeihin; Israelin juutalaisten ja arabien erottelu eri kouluihin verrattuna Etelä-Afrikan ”apartheidin” käyttämiseen aseena valkoisten omaatuntoa kohtaan. Se, että suuri osa länsimaiden aktiivisimmista monikulttuurisuuden ajajista omasi sionistisia näkemyksiä, oli minusta selvä merkki siitä, etteivät nämä juutalaiset ajatelleet itseään osana niitä kansoja, joiden parissa he elivät ja joiden joukossa heillä oli niin paljon vaikutusvaltaa.

Tämä kaksinaismoralismi ei rajoittunut vain amerikkalaiseen mediaan, vaan se oli juutalaisille hyvin yleinen mekanismi kaikissa länsimaissa. Esimerkiksi Sigmund Freud oli kritisoinut voimakkaasti kristinuskoa ja ylistänyt juutalaisuutta muun muassa teoksessaan Moses and Monotheism vuodelta 1939: ”Nämä ihmiset, iloisena ja varmana siitä, että he tietävät totuuden, tiedostaessaan olevansa valittuja, arvostivat kaikkia älyllisiä ja eettisiä saavutuksia. Kristinusko ei yltänyt niille yleville henkisyyden tasoille, joille juutalaisuus oli kiivennyt.”

Freudilaisuus kritisoikin ennen kaikkea länsimaista kulttuuria ja arvojärjestelmää ja oli jälleen yksi esimerkki siitä, kuinka juutalaisten ”kritiikin kulttuuri” hyökkäsi valkoista kulttuuria vastaan olematta silti millään tavalla itse osa sitä. Kyseessä oli siis ennen kaikkea hyökkäys ulkopuolelta, vaikka se julkisuudessa esitettiinkin vain luonnollisena länsimaisen tieteen seuraavana kehitysasteena. Freudin tiedettiin nuoruudessaan verranneen itseään Hannibaliin:

”Hannibal – – oli ollut henkilökohtainen sankarini viimeisimpinä kouluvuosinani. Kuten niin monet ikäiseni pojat, en ollut asettunut puunilaissodissa roomalaisten vaan karthagolaisten puolelle. Ja kun – – aloin ymmärtää ensimmäistä kertaa, mitä vieraaseen rotuun kuuluminen merkitsee, ja kun muiden poikien juutalaisvastaiset tunteet varoittivat minua siitä, että minun oli otettava vankkumaton kanta, tämän seemiläisen kenraalin kuva sai mielessäni yhä korkeampaa kunnioitusta. Nuorekkaalle mielelleni Hannibal ja Rooma kuvastivat taistelua juutalaisten sitkeyden ja järjestäytyneen katolisen kirkon välillä.” (Paul C. Vitz: Sigmund Freud’s Christian Unconscious, 1988, s. 46)

Olihan niin, että juutalaisten historialliset vainot olivat seurausta heitä ympäröivien yhteisöjen vahvasta identiteetistä ja vastakkainasettelusta, jossa juutalaiset nähtiin vihollisina. Mitä vahvempi valkoinen identiteetti oli ollut, sitä vaikeampaa juutalaisten elämästä oli tullut. Väestörakenteen muutos ja vallalla olevat ideologiat olivat pirstaloineet kansan rodullista identiteettiä suorastaan hämmästyttävässä mittakaavassa siihen pisteeseen asti, että juutalainen eliitti pystyi ajamaan omia etujaan lähes vastustuksetta valkoista kansaa vastaan! Siinä missä juutalainen media valkoisten avustuksella levitti yhä suuremmassa mittakaavassa sanomaa rodun merkityksettömyydestä, juutalaiset itse ohjasivat varojaan Israeliin ja olivat epäilemättä kaikista rotutietoisin ja kollektivistisin ihmisryhmä länsimaissa.

Vertaillessani sekä historiallista kirjallisuutta että runoutta ja kaunokirjallisuutta 1700- ja1800-luvun teoksiin vakuutuin siitä, että valkoisen ihmisen rodullisen ja yhteisöllisen tietoisuuden hajoaminen oli vasta 1900-luvulla tapahtunut ilmiö ja yhteydessä viime vuosisatojen merkittäviin poliittisiin aatteisiin ja ajatuksiin, kuten marxismiin, feminismiin, psykoanalyysiin, seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin ja yhä lisääntyneeseen liberalismiin ja individualismiin. Huomasinkin, että monet näistä aatteista olivat lähtöisin juuri juutalaisilta ideologeilta ja että useat niitä markkinoivat ihmiset ja yhdistykset olivat alun perin juutalaisia sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa. Näitä aatteita ja liikkeitä yhdistivät muun muassa niiden äärimmilleen viety ”universaalius” ja ideaalisuus, karismaattiset johtajat, ei-juutalaisten merkittävä rooli nimenomaan näkyvinä julkisuuskuvan rakentajina ja aatteiden ahkerina levittäjinä sekä vastakkainasettelu liikkeiden ajamien ”moraalisesti ylivertaisten” aatteiden ja eurooppalaisen yhteiskunnan ”vanhanaikaisten” ja ”sortavien” normien kanssa.

Mainitsemani aatteet olivat arvomaailmaltaan hyvin kaukana perinteisien eurooppalaisten kulttuurien arvoista. Lisääntynyt suvaitsevaisuus – oli se sitten rodullista, seksuaalista tai kulttuurillista – toimi lopulta kulttuurin omia puolustusmekanismeja vastaan ja mahdollisti vieraiden vaikutteiden sulautumisen vanhaan kulttuuripohjaan. Ei ollut varsinaisesti mitään uutta, että kulttuurit imivät vaikutteita toisista kulttuureista ja kehittyivät sitä kautta, mutta modernissa ”kehityksessä” tämä toimi toisinpäin: vierailla vaikutteilla oli lamaannuttava ja lopulta taantumuksellinen vaikutus, joka johti kohti arvotonta, kasvotonta ja ideologiatonta yhteiskuntaa. Kulttuuri kääntyi itseään ja vakiintuneita normejaan vastaan tarjoamatta silti mitään tilalle. Nämä ideologiat olivat hyvin markkinoituja, mutta lopulta sisällöttömiä ja todellisuudesta irrotettuja kuten kommunismi tai psykoanalyysi.

Sain kehotuksen tutustua tarkemmin Venäjän bolshevistiseen vallankumoukseen ja miehiin sen takana. Vallankumouksen pääarkkitehdit lähtien Karl Marxista, rabbin pojasta, olivat juutalaisia, ja sen rahoituksesta vastasivat suurelta osin juutalaiset kapitalistit, muun muassa amerikanjuutalainen Jacob Schiff. Myös tärkeimmät aktivistit olivat, vähemmän yllättäen, juutalaisia. Erityisen vahvasti juutalaiset olivat edustettuina huipulla teoreetikoiden, journalistien ja johtajien joukossa. Tämän lisäksi juutalaiset saivat paljon apua samanmielisten valkoisten taholta. Monilla merkittävillä valkoisilla oli juutalaisia vaimoja tai muita läheisiä yhteyksiä juutalaisiin, mikä vaikutti merkittävästi heidän suhtautumiseensa tähän vähemmistöryhmään.

Bolshevistien päästyä valtaan poliittisesta murhasta tuli normi, ja jokainen vastustaja hiljennettiin epäröimättä. Juutalaiset pysyivät vallankumouksen jälkeenkin johdossa puolijuutalaisesta V.I. Leninistä ja Lev Trotskista lähtien. Juutalaista Naftali Frenkeliä pidettiin ns. ojennustyöleirejä hallinnoineen Gulag-järjestelmän kehittäjänä. Myös näiden leirien komissaareista suuri osa oli juutalaisia. Sama päti salaiseen poliisiin, joka kulki aikakaudesta riippuen muun muassa nimillä Cheka, OGPU ja NKVD.

1930-luvulla NKVD:n 111 tärkeimmästä virkamiehestä 42 oli juutalaisia. Venäjän politiikkaan erikoistunut skotlanninjuutalainen akateemikko Leonard Schapiro olikin sanonut, että ”kuka tahansa Chekan käsiin joutunut joutui hyvin todennäköisesti juutalaisen kuulustelemaksi ja mahdollisesti ampumaksi”. Juutalaisten yliedustus muuttui 1930-luvulla tabuksi, mutta siinä vaiheessa se oli jo aiheuttanut antisemitististen ajatusten yleistymistä ja valkoisen nationalismin nousua valtion sisällä. Suurimmat joukkomurhat oli tuohon mennessä jo tehty. Vielä vuonna 1941 juutalaiset muodostivat 41 prosenttia Neuvostoliiton korkeimmasta neuvostosta.

Juutalaisten rooli vallankumouksessa ja hallinnossa ei suinkaan ollut salaisuus. Muun muassa Winston Churchill kirjoitti 1920-luvulla juutalaisten roolin olleen ensiarvoisen tärkeä vallankumouksen kannalta, kun taas venäläinen nationalisti V.V. Shulgin kommentoi kotikaupungissaan Kiovassa vuonna 1919 tehtyjä massamurhia näin:

”Me emme pidä siitä, että tämä karmea teko tehtiin venäläisten selustaan ja että se on maksanut meille kalliisti. Me emme pidä siitä, että te, juutalaiset, suhteellisen pieni joukko Venäjän väestössä, osallistuitte tähän alhaiseen tekoon suhteettoman suuressa mittakaavassa lukumääräänne nähden.” (Kevin MacDonald: Cultural Insurrections: Essays on Western Civilization, Jewish Influence and Anti-Semitism, 2007, s. 74; kursivointi alkuperäistekstissä)

Vallankumouksen luonne näytti olevan kytköksissä juutalaisten poikkeukselliseen kykyyn toimia huomattavasti suhteellista lukumääräänsä tehokkaammin. Vallankumouksen aikaan juutalaiset muodostivat alle viisi prosenttia Venäjän väestöstä, mutta päättäväisellä toiminnallaan ja valkoisten juutalaismielisten avustuksella he saivat lopulta aikaan sen, mikä oli välttämätöntä heidän oman asemansa edistämiseksi. Tämänkaltainen toiminta oli kautta historian ollut juutalaisyhteisöille hyvin tyypillistä tilanteissa, joissa he eivät yksinään pystyneet saamaan muutosta aikaan. Juutalaiset pysyivät eliittinä Neuvostoliitossa aina sen hajoamiseen saakka vuonna 1991.

Neuvostoliiton järjestelmälliset joukkomurhat olivat mistä tahansa näkökulmasta juutalaisten suorittamia: juutalaisten johtajien määräämiä ja hyvin usein juutalaisten alaisten tekemiä. Tästä huolimatta Hollywoodista tuli vuosittain elokuvia, jotka käsittelivät holokaustia ja esittivät juutalaiset toisen maailmansodan suurimpina uhreina. Sen sijaan juutalaisten rooli Neuvostoliiton hirveyksiin oli ensin kielletty kokonaan ja myöhemmin myönnetty – mutta samalla hirveyksien todenperäisyys oli kielletty.

Kommunismi ja marxismi olivat eräitä voimakkaimmista ja vaarallisimmista aatteista, jotka pyrkivät tuhoamaan valkoisten rodullisen identiteetin. Käsitykset rotujen tasavertaisuudesta olivat lähtöisin marxilaisilta ja juutalaisilta akateemikoilta – Franz Boas etunenässä – ja huolimatta niiden tieteellisestä perättömyydestä ne olivat lopulta onnistuneet pääsemään valtavirtaan. Ympäri maailman kommunistit olivat asettuneet ei-valkoisten vähemmistöjen puolelle taistelussa ”valkoista imperialismia” ja ”rotusortoa” vastaan ja levittäneet syyllisyydentuntoa valkoisen väestön keskuudessa huolimatta kommunismin nimissä suoritetuista rikoksista, jotka olivat johtaneet kymmenien miljoonien ihmisten kuolemiin.

Luin mielenkiinnolla myös Yhdysvaltain kansalaisoikeusliikkeen taustoista, joita muun muassa David Duke oli käsitellyt kattavassa teoksessaan My Awakening. Samaan aikaan kun tieteellinen ja akateeminen taistelu rotuerojen todellisuudesta oli käynnissä, juutalainen media tuki näyttävästi ja äänekkäästi mustan vähemmistön etuja ja rotujenvälistä tasa-arvoa ajanutta kansalaisoikeusliikettä. Eräs tämän liikkeen kannalta tärkeimmistä järjestöistä oli 1900-luvun alussa perustettu NAACP (National Association for the Advancement of Colored People), joka oli juutalaisen Arthur Spingarnin johtama ja pääosin juutalaisten marxistien operoima. Liikkeen perustajiin kuului ainoastaan yksi musta jäsen, mulatti W.E.B. Dubois, ja jokainen liikkeen jäsen oli aktiivinen kommunisti.

Kansalaisoikeusliike eteni askel askeleelta – pääosin juutalaisten hallitseman – oikeuslaitoksen kautta, joka ajoi läpi lakeja mustien lapsien integroimisesta valkoisiin kouluihin, antoi lukutaidottomille mustille äänioikeuden ja loi Yhdysvaltoihin nykyisenkaltaisen ”positiivisen syrjinnän” ohjelman. Tässä taistelussa merkittävässä roolissa oli juutalaisten johtama NAACP Legal Defense Fund, joka oli erillinen järjestö NAACP:stä itsestään.

Kansalaisoikeusliike henkilöityi tietysti suurelta osin mustaan Martin Luther King junioriin (oikealta nimeltään Michael King), jonka puheet olivat pääosin juutalaisen kommunistin Stanley Levinsonin laatimia. Levinson huolehti Kingin taloudesta ja muun muassa kanavoi Neuvostoliitosta tullutta rahaa Yhdysvaltain kommunistiselle puolueelle. Kingin henkilökohtainen avustaja Bayard Rustin ja tämän myöhemmin korvannut Jack O’Dell olivat myös kommunisteja.

Kuva Kingistä kansallissankarina oli pitkälti median aikaansaannosta ja eräs vakuuttavimmista näytöistä median vallasta länsimaissa. Bostonin yliopistossa tehdyissä tutkimuksissa paljastui jälkikäteen, että Kingin tohtorinväitöskirjasta suuri osa oli plagioitu muualta, mutta Kingin tärkeä rooli kansalaisoikeusaktivistina esti jatkotoimenpiteet. Mediassa King esitettiin tunnollisena kristittynä huolimatta siitä, että hänen tiedettiin harrastaneet prostituoituja – sekä mustia että valkoisia –, joihin hän kulutti kirkon varoja ja joita hän myös löi ja pahoinpiteli vielä viimeisenä yönä ennen kuolemaansa vuonna 1968.

Juutalaisten työ mustien oikeuksien ajamiseksi juonsi juurensa aikaan, jolloin juutalaiset näkivät mustat potentiaalisina apureina kommunistisen vallankumouksen aikaansaamiseksi. Myös ei-kommunistiset juutalaiset tiedostivat monirotuisuuden edistämisen tärkeyden, sillä he, enemmän kuin mikään muu etninen ryhmä, tunsivat ja tiesivät olevansa ulkopuolisia. Tämä saikin juutalaiset asettumaan myös yhtenäisenä ryhmänä äärimmäisimpien juutalaisten järjestöjen ajamien ideologioiden taakse, mikä oli jälleen eräs esimerkki tämän luvun alussa mainitsemistani juutalaisten toimintamekanismeista: kiihkeimmät, radikaaleimmat ja aggressiivisimmat juutalaiset saivat lopulta ideologiansa koko juutalaisyhteisön hyväksymäksi ja tukemaksi.

Niin sanotun ”self-hating Jew’n” käsite vakiintui sionismin yleistymisen rinnalla 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa kuvaamaan niitä ”itseään vihaavia” juutalaisia, jotka eivät allekirjoittaneet juutalaisyhteisön vallitsevia näkemyksiä ja jotka tämän seurauksena ajettiin yhteisön ulkopuolelle. Näin juutalaisyhteisön sisältä tuleva vastustus minimoitiin ja koko yhteisöltä saatiin vahvimmille aatteille vähintään passiivinen hyväksyntä. Esimerkkejä tällaisista juutalaisista olivat muun muassa kirjailija Philip Roth, joka oli esittänyt romaaneissaan usein moraalisesti arveluttavia juutalaishahmoja, sekä politiikantutkija Norman Finkelstein, joka oli kritisoinut Israelia kovin sanoin muun muassa teoksessaan The Holocaust Industry: Reflections on the Expoitation of Jewish Suffering..

Oli totta, että kaikki juutalaiset eivät aktiivisesti ajaneet länsimaissa kommunismia, sionismia, rotujenvälistä tasa-arvoa tai muita vastaavia ideologioita, mutta juutalaisyhteisöjen sisäiset toimintamallit tekivät kysymyksestä kaikkia juutalaisia koskevan. Juutalaisten ryhmäkeskeisyys ja vahva muusta väestöstä eroava identiteetti vakiinnuttivat heidän asemansa kansana toisen kansan sisällä, ei niinkään osana tätä kansaa. Selittämäni ”vahvimpien aatteiden valtavirtaistumisen” mekanismi teki juutalaisyhteisöistä myös poliittisesti hyvin homogeenisen.

Huolimatta siitä, että ideologisesti latautuneet juutalaiset muodostivat vain suhteellisen pienen osan juutalaisväestöstä, lähes koko väestö seisoi näiden ”juutalaisuutta” määrittelevien ideologioiden – kuten sionismin – takana joko aktiivisesti tai passiivisesti. Aloin lopulta nähdä juutalaisten valtavan merkityksen nyky-yhteiskunnan kehityskulussa. Seuraavassa luvussa kerron hieman siitä, millä tavalla rodulliseen tietoisuuteen herääminen vaikutti näkemyksiini yhteiskunnan tilasta.

Lue myös artikkelisarjan osat 1 ja 2!