Erään kansallissosialistin herääminen, osa 1

"Vaihtoehtoja oli lopulta kaksi, eikä kumpikaan niistä vaikuttanut toivottavalta: rodullinen sota eri ihmisryhmien välillä kulttuurierojen eskaloiduttua, tai rotujen sekoittuminen, joka historian valossa tulisi lähes varmasti johtamaan alkuperäiskulttuurien tuhoon."

Filosofia

Kirjoittajan huomautus: Seuraava teksti on puhtaasti kaunokirjallinen, ei omaelämäkerrallinen. Vaikka kertojahahmo on fiktiivinen, tekstissä mainitut historialliset tapahtumat, kirjalliset teokset, tieteelliset tutkimukset, lainaukset ja muut viittaukset ovat todellisia ja niihin voi ja kannattaa tutustua tarkemmin omatoimisesti, sillä niiden kaikkien perusteellinen käsittely tässä tekstissä ei ole mahdollista eikä palvelisi tarkoitusta. Tekstin ei ole tarkoitus antaa vastausta siihen, mitä kansallissosialismi on tai miten kansallissosialistin tulisi ajatella, vaan se on ainoastaan eräs kuvitteellinen esimerkki kansallissosialistisen maailmankuvan omaksumisesta modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.

1. Kohti heräämistä: monikulttuurisen yhteiskunnan toimimattomuus

Käyn tässä tekstissä läpi vaihe vaiheelta sen koko maailmankatsomustani muokanneen heräämisen, jonka olen kokenut usean viime vuoden aikana ja joka on täyttänyt minut täysin uudenlaisella energialla ja elämänhalulla. Riippumatta siitä, ovatko nykyiset ajatukseni ”oikeita” tai ”vääriä”, on selvää, ettei entiseen enää ole paluuta. Vaikka vanhat ajatukseni ja arvomaailmani ovat nykyisellään kenties merkityksettömiä, koen niiden esittelemisen välttämättömänä, jotta ulkopuolinen lukija pystyisi ymmärtämään sekä ideologisen kehitykseni valtavat mittasuhteet että myös sen luonnollisuuden – sen, että kyse ei niinkään ole ollut uuden omaksumisesta vaan oman itsensä löytämisestä ja pitkään tukahdutettujen ajatusten vapauttamisesta.

Olin pitkään jokin sellainen, jota nykyisellään kutsuisin kai ”nihilistiksi”. Olin turhautunut nykyiseen länsimaiseen yhteiskuntaan, sen rappeutuneeseen arvomaailmaan ja hetkellisen nautinnon perässä juoksevien ihmisten itsekkyyteen ja mukavuudenhaluun. Perimmäisenä syynä tähän alennustilaan näin yksinkertaisesti petollisen ja itsekkään ihmisluonteen, joka oli jatkuvana esteenä toimivan yhteiskunnan rakentamiselle. Jälkikäteen ajatellen olin sekä oikeassa että väärässä: Ihmisluonto todellakin oli epäsopiva globaalista nyky-yhteiskunnasta esitettyjen idealististen visioiden kanssa. Toisaalta todellinen epäkohta syntyi tätä luontoa vastaan toimivan järjestelmän suunnalta, ei ihmisen, kuten tulisin pian huomaamaan.

Olin luonteeltani varsin liberaali, joskin lähinnä siinä samassa ajattelemattomassa ja itsekeskeisessä mielessä kuin suurin osa ihmisistä. Mikä ei henkilökohtaisesti vaikuttanut minuun, ei myöskään voinut muodostaa minkäänlaista ongelmaa. Toki yhteiskunnassa oli paljon ajatuksia ja aatteita, joita en hyväksynyt, kristinusko niistä selkeimpänä. En kuulunut siihen joukkoon, joka olisi vastustanut kirkkoa ristiretkien ja väkivallan takia, sillä en nähnyt sodassa tai väkivallassa itsessään varsinaisesti mitään pahaa. Olihan ensinnäkin niin, että koko ihmiskunnan historia oli sotien ja kuoleman värittämää, ja toiseksi, varsin ihmisvastaisena ja välinpitämättömänä henkilönä en nähnyt kuolemaa itsessään järin koskettavana tai ei-toivottavana asiana.

Pohjimmiltaan kristinuskonvastaisuuteni perustui paitsi sen hampaattoman arvomaailman vastustukselle, myös ajatukselle kirkosta vanhanaikaisena instituutiona, joka pyrki vähäisillä voiman rippeillään saavuttamaan poliittista valtaa ja manipuloimaan ihmisiä valheillaan. En nähnyt mitään perusteita tämän instituution ja kristinuskon epäsuhtaisen suurelle vaikutusvallalle yhteiskunnassa. Kyse ei lopulta ollut juuri muusta kuin uskonnonvapauden kannatuksesta ja siitä, että toivoin ihmisten ajattelevan yhä itsenäisemmin. Ellei kristinuskon vaikutus elämääni olisi ollut niin ilmiselvä ja näkyvä, olisin tuskin edes vaivautunut vastustamaan sitä.

En pitänyt itseäni lopulta kovin hengellisenä ihmisenä tai kokenut järin tarpeellisena huolehtia mistään muusta kuin omasta hyvinvoinnistani. Arvomaailmani toki oli mielestäni jokseenkin selkeä, mutta sekään ei juuri ulottunut itseni ja välittömän ympäristöni ulkopuolelle. Olin merkityksetön yksilö merkityksettömässä yhteiskunnassa, vailla suuntaa tai maalia. En pitänyt tätä erityisen outona tai huolestuttavana, sillä koin ympärilläni olevien ihmisten toimivan lopulta täysin samalla tavalla.

Painotan sitä, että ajattelin näitä ihmisiä nimenomaan yksilöinä. Minkäänlaista huomattavaa yhteenkuuluvuuden tunnetta en tuntenut kuin lähimpiin sukulaisiini ja ystäviini. ”Yhteiskunta” ja ”valtio” olivat pelkkiä teknisiä termejä enemmän kuin mitään muuta – keinotekoisia ja hämäriä rakenteita, jotka tuntuivat olevan yhteydessä ihmisiin lähinnä byrokratian kautta. En toki ollut varsinaisesti valtion ajatusta vastaan, mutta en myöskään kokenut minkäänlaista sympatiaa vallitsevaa järjestelmää kohtaan. Voi kai sanoa, että vastustin vallitsevaa kehityskulkua, mutta en lopulta ollut valmis taistelemaan kovin monen asian puolesta.

Loppujen lopuksi ajatukseni luultavasti olivat kuin kenen tahansa muunkin. Koin itseni kenties hieman vihaisemmaksi, turhautuneemmaksi ja ihmisvastaisemmaksi kuin useimmat muut ihmiset, mutta ajatukseni olivat kuitenkin varsin samankaltaiset valtavirran kanssa. Päämäärättömyyteni ja nihilismini loivat ehkä kuitenkin myös otollisen kasvualustan uusille ajatuksille, sillä ihminen kaipaa elämäänsä aina jotain pysyvää jonka varaan voi rakentaa tulevaa ja josta voi pitää kiinni, joko henkistä tai fyysistä. On selvää, että en olisi pystynyt pitämään kaikista ajatuksistani kiinni loppuun saakka, vaan ennen pitkää olisin tyytynyt hyväpalkkaiseen työpaikkaan ja sopivaan elämänkumppaniin kuten niin monet muut tuntemani ihmiset ja tullut vapaaehtoisesti osaksi vihaamaani järjestelmää.

Kenties intohimoni mytologiaa ja historiaa kohtaan sai minut hitaasti avaamaan silmäni ajatuksistani ihmisluontoa kohtaan. Historia oli pullollaan suuria ja kehittyneitä sivilisaatioita sekä pienempiä mutta silti vahvoja ja menestyksekkäitä yhteisöjä ulottuen Sumerista, Egyptistä, Kiinasta, antiikin Kreikasta ja Rooman valtakunnasta aina pohjoisen Euroopan ”barbaareihin” ja viikinkeihin. En voinut olla ihailematta historian merkittävimpien kansojen päättäväisyyttä, kekseliäisyyttä ja elinvoimaisuutta, joka tuntui vallitsevaan yhteiskuntaan verrattuna lähes utopistiselta.

Olihan niin, että esimerkiksi barbaareiksi haukutut, primitiivisissä oloissa eläneet muinaiset eurooppalaiset esittivät yhteisönsä vuoksi suorittamillaan teoilla ihailtavaa uhrautumista, käsittämätöntä rohkeutta ja sellaista jaloutta, joka olisi nyky-yhteiskunnassa ollut täysin ennenkuulumatonta. Toki näkökulmani menneeseen oli jossakin määrin yksinkertaistettu ja yksipuolinen, mutta se sai minut joka tapauksessa kyseenalaistamaan aiempia näkemyksiäni koskien ihmiskunnan ainaista rappiotilaa.

Vakuutuin lopulta siitä, että syyt yhteiskunnalliseen alennustilaan eivät olleetkaan ihmisen luonnossa itsessään. Suurin osa ihmisistä oli kuitenkin vain laumaeläimiä, jotka kulkivat eteenpäin vallitsevan ideologian sanelemana, vallitsevien arvojen ja normien määräämänä. Kenties vika olikin jossakin muualla, mutta missä? Siirsin tämän kysymyksen vielä toistaiseksi syrjään.

Oikean perspektiivin saaminen historiallisiin tapahtumiin on aina vaikeaa. Kirjallisuus esittää historian usein vain ketjuna erilaisia tapahtumia, joilla on yksiselitteinen syy ja seuraus. Todellisuudessa nämä tapahtumat eivät suoraan seuraa toisiaan, vaan niiden vaikutukset määräytyvät täysin niiden suhteesta aikaansa ja vallitsevaan yhteiskuntaan. Pyrin ymmärtämään paremmin nimenomaan niitä olosuhteita, joissa varhaiset eurooppalaiset yhteisöt muodostuivat ja elivät. (Keskityin lähestulkoon sattumalta Eurooppaan sen ”luontevuuden” vuoksi ajattelematta juurikaan sitä, että tätä kautta tulisin tutkimaan myös omia juuriani!)

Erityisesti pohjoisen Euroopan olosuhteet vaikuttivat suorastaan vihamielisilta kaikenlaiselle ihmiselämälle. Erämaan kylmyys ja riistan vähyys loivat poikkeuksellisen haastavat olosuhteet selviämiselle, joissa yhteisön tärkeys korostui. Epäonnistunut metsästysretki keskellä talvea saattoi johtaa kokonaisen perheen nälkäkuolemaan. Rakennuksen romahtamisella tai nuotion sammumisella saattoi olla vielä kohtalokkaammat seuraukset.

Ihailemallani yhteisöllisyydellä ei ollut mitään tekemistä sen kanssa, pitikö muista ihmisistä vai ei tai halusiko olla missään tekemisissä heidän kanssaan – selviytymisen kannalta yhteisöön luottaminen yksinkertaisesti oli pakollista, ja jokaisen ihmisen oli puolestaan pyrittävä kaikin mahdollisin keinoin auttamaan yhteisöään oman ja muiden selviytymisen turvaamiseksi. Samankaltaisia piirteitä löysin myös varhaisista aasialaisista yhteisöistä sekä myös lämpimämpien alueiden varhaisista korkeakulttuureista, jotka kaikki joutuivat kohtaamaan erilaisia ympäristönsä asettamia haasteita. Tällaisissa olosuhteissa luottamuksen täytyi olla ensiarvoisen tärkeää, mikä selitti myös osaltaan valtavaa kontrastia ”vanhanaikaisen” kunniakäsityksen ja modernin yhteiskunnan kunniattomuuden välillä.

Tämä sai minut oikeastaan ensimmäisen kerran ajattelemaan myös rotua ihmistä määrittelevänä tekijänä. Olisiko varhaisten eurooppalaisten kulttuurien rakentaminen ylipäätään ollut mahdollista ilman yhteisen veren luomaa sidettä ihmisten välille ja sitä, että kyse oli verrattain pienten kansojen vuosituhansia kestäneistä ponnisteluista luonnon tuhoavia voimia vastaan? Eikö rotu lopulta ollutkin vain luonnollinen jatke perheelle ja suvulle? Eivätkö ihmiset ensisijaisesti toimineet nimenomaan osana yhteisöään ja rotuaan ja vasta sen jälkeen yksilöinä? Koinhan loppujen lopuksi itsekin pystyväni olemaan luontevammin tuntemattomien valkoisten kuin mustien ihmisten kanssa, vaikka en tätä erottelua tietoisesti tehnytkään. Toki ymmärsin, että vielä tuhansia vuosia sitten ”rodun” käsite oli useimmille ihmisille täysin tarpeeton, mutta en pystynyt pyyhkimään ajatusta pois mielestäni.

Osasyy kiinnostukseeni rotukysymystä kohtaan oli myös kiivaana käynyt yhteiskunnallinen keskustelu koskien rasismia ja tulevaa ”monikulttuurista” Eurooppaa. Vaikka en pitänyt valkoista rotuani erityisesti suojelemisen arvoisena asiana, en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen tekopyhyyteen, jolla eurooppalaiseen rotuun suhtauduttiin. Oli kuin valkoisesta rodusta olisi tullut täysi tabu ja sitä puolustavat ihmiset olisivat olleet suurin este yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisussa. Puhuttiin rodusta ”sosiaalisena konstruktiona” ja kaikenlaisten rodullisten määritelmien keinotekoisuudesta.

Jos nämä väitteet olivat totta, miksi sitten ”rasismi” oli niin suuri ongelma? Erilaisten vähemmistöjen oikeuksien lisäämistä perusteltiin historiallisella sorrolla, kulttuurieroilla ja monilla muilla sellaisilla asioilla, jotka olivat täydellisesti ristiriidassa laajasti markkinoidun ”kulttuuritaustasta riippumattoman tasa-arvon” kanssa ja kielivät paljon muustakin kuin pelkkään ihonväriin liittyvästä ongelmasta. Oli selvää, että minun oli kaivauduttava tutkimaan rotua pintaa syvemmältä.

Koska koin omakohtaisen näkemykseni yhteiskunnassa esiintyviin rotueroihin riittämättömäksi, käänsin katseeni Yhdysvaltoihin, jossa mustien osuus väestöstä oli huomattavasti Eurooppaa merkittävämpi ja joka näin ollen näyttäytyi parhaana vertailukohtana Euroopan ennustetulle tulevaisuudelle. Luettuani aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tutkittuani tilastoja huomasin, että eri etnisten ryhmien välillä oli huomattavia eroja muun muassa koulumenestyksessä, työllisyydessä ja rikollisuudessa. Mielenkiintoista tässä oli se, että huolimatta lisääntyneistä ”affirmative action” ‑ohjelmista (ns. ”positiivista syrjintää”, jolla pyritään parantamaan vähemmistöryhmien asemaa esimerkiksi opiskelupaikkojen suhteen) mustien ja valkoisten välinen ero oli näillä mittareilla lähestulkoon sama kuin vielä pari vuosikymmentä aikaisemminkin, eikä ryhmien välinen kuilu ollut kaventunut oikeastaan lainkaan.

”Mustat kaupunginosat” olivat erityisesti suurimmissa kaupungeissa usein huumeiden, rikollisuuden, väkivallan ja jengisotien värittämiä. Köyhimmissäkään valkoisten asuttamissa kaupunginosissa ei tavattu samankaltaista toimintaa yhtä suuressa mittakaavassa.

FBI:n vuonna 1992 julkaisemista tilastoista ilmeni, että miljoonasta valkoisesta amerikkalaisesta keskimäärin 51 syyllistyi murhiin, kun mustien kohdalla tämä luku oli peräti 434. Koko väestön osalta lukema oli 93. Ryöstöistä valkoisista syyllistyi keskimäärin 126, mustista 1343 ja koko väestöstä 263. Tätä tilastoa vääristi vielä se, että arviolta noin kuusi kertaa valkoisia useammin rikoksiin syyllistyneet meksikolaiset laskettiin mukaan valkoiseen populaatioon.

”Rodullisesti motivoituneissa” rikoksissa ero oli jopa suurempi. Vuonna 1993 julkaistu “Highlights from 20 Years of Surveying Crime Victims” ‑nimellä kulkenut tutkimus käsitteli rikollisuutta vuodesta 1973 vuoteen 1992. Sen mukaan lähes miljoona valkoista amerikkalaista murhattiin, ryöstettiin tai raiskattiin mustien toimesta vuonna 1992, kun taas mustat joutuivat valkoisten suunnalta vastaavien rikosten uhreiksi hieman yli 100 000 kertaa. Väkilukuun suhteutettuna mustat tekivät noin 50 kertaa enemmän ”rasistisia rikoksia” kuin valkoiset. Tämän valtavan eron synty pystyttiin jossakin määrin ajoittamaan 1960-luvun puoliväliin – ”tasa-arvoa” ja mustien oikeuksia ajaneen kansalaisoikeusliikkeen synnyn aikoihin. Käsittelen tätä liikettä kolmannessa luvussa.

Yhdysvaltain oikeuslaitoksen kymmenen vuotta myöhemmin, vuonna 2002, julkaisema tutkimus osoitti yhä suurempaa kasvua ”rasististen rikosten” kokonaislukumäärässä. Mustien valkoisia kohtaan suorittamat rikokset olivat kasvaneet noin kahteen miljoonaan kappaleeseen vuodessa, mutta vastaavasti myös valkoisten mustia kohtaan tekemät rikokset olivat lisääntyneet noin 360 000 kappaleeseen. Kehitys kieli yhä lisääntyvistä jännitteistä eri rotujen välillä, eikä suunta todellakaan vaikuttanut olevan kohti tasa-arvoisempaa ja harmonisempaa yhteiskuntaa, päinvastoin.

Yleisimmät yhteiskunnallisiin eroihin tarjotut selitykset olivat mustien köyhyydessä, kulttuuritaustassa, valkoisten rasismissa ja jopa 1800-luvulla lakkautetussa orjuudessa. En kuitenkaan pitänyt yhtäkään näistä selityksistä erityisen hyväksyttävänä tai uskottavana. Ensinnäkin oli huomattavaa, että esimerkiksi aasialaiset ja eteläamerikkalaiset maahanmuuttajat olivat integroituneet yhteiskuntaan ja menestyneet opiskeluissaan ja työelämässään keskimäärin huomattavasti mustia paremmin huolimatta siitä, että monet heistä omasivat maahan tullessaan puutteellisen kielitaidon ja tulivat maahan täysin erilaisista kulttuuritaustoista kuin syntymästään asti Yhdysvalloissa kasvaneet mustat. Sama päti myös esimerkiksi juutalaisiin (joiden historian saatossa kokema sorto tehdään länsimaiselle ihmiselle edelleen hyvin selväksi hyvin monta kertaa hänen elämänsä aikana).

Huomasin, että tämä rotujen välinen kuilu ei todellakaan ollut mitenkään poikkeuksellinen. Esimerkiksi 1960-luvun Isossa-Britanniassa vastaavanlainen ero syntyi maahan samoihin aikoihin saapuneiden karibialaisten ja aasialaisten välillä. Englantia äidinkielenään puhuneet kristityt karibialaiset olivat suurelta osin työttömiä ja köyhiä, kun taas islaminuskoiset, alkujaan kielitaidottomat aasialaiset menestyivät taloudellisesti ja sopeutuivat yhteiskuntaan huomattavasti karibialaisia nopeammin. Mikä oikein selitti tätä epäkohtaa, jos rotujen väliset erot olivat vain ihonvärissä?

Vuodesta 1697 aina 1800-luvun alkuun asti Ranskan siirtomaana ollut Haiti (Saint-Domingue) oli valkoisen vallan alla parhaimmillaan vaurain siirtomaa koko maailmassa. Ihanteellisen ilmastonsa ja hedelmällisen maaperänsä ansiosta se oli koko Euroopalle erittäin tärkeä puuvillan, kahvin ja sokerin tuottaja. Haitin väestö koostui noin 40 000 valkoisesta, 30 000 vapautetusta mulatista ja noin puolesta miljoonasta afrikkalaisesta orjasta. Pian mulattien saatua äänioikeuden vuonna 1791 maassa puhkesi sisällissota, joka kesti vuoteen 1804 asti ja jonka aikana saaren valkoinen väestö tuhottiin lähes kokonaan.

Myöhemmin saaren itsevaltiaaksi julistautunut Jean Jacques Dessalines teloitutti ja ajoi maanpakoon Haitiin jääneet valkoiset. Tämän jälkeen Haitin historia oli ollut kaaoksen, korruption, poliittisten murhien ja väkivallan täyttämää. Läntisen pallonpuoliskon ainoana mustana tasavaltana se oli myös pallonpuoliskon köyhin ja poliittisesti epävakain valtio.

Nykyään malliesimerkkinä afrikkalaisesta sivistyksestä pidetyt muinaiset egyptiläiset olivat todellisuudessa lähtöisin Välimeren alueelta noin 4000—5000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Kyse oli siis alun perin valkoisesta sivilisaatiosta – seikka, joka oli havaittavissa muun muassa varhaisesta egyptiläisestä taiteesta – joka myöhemmin levittäytyi Niiliä pitkin kauemmas etelään nykyisen Sudanin alueelle asti ja joutui pitkäaikaiseen sotaan mustien nuubialaisten kanssa noin vuodesta 2900 eaa. eteenpäin. Tuhansia nuubialaisia joutui tämän sodan seurauksena egyptiläisten orjiksi, ja seuraavien satojen ja tuhansien vuosien aikana he sekoittuivat valkoisen väestön kanssa saavuttaen lopulta myös poliittisen tasavertaisuuden näiden kanssa. Egyptin valkoinen väestö katosi kokonaan arviolta vuoteen 800 eaa. mennessä.

Kyse ei suinkaan ollut rauhanomaisesta kehityksestä, sillä historioitsijat olivat löytäneet monen eri dynastian ajalta runsaasti nuubialaisia käsitteleviä kirjoituksia, joissa eri rodullisten ryhmien väliset jännitteet tulivat selkeästi ilmi. Nykyään vapaassa levityksessä oleva James Henry Breastedin, chicagolaisen professorin, vuonna 1909 julkaistu teos A History of Egypt, from the Earliest Times to the Persian Conquestsisältää kenties kattavimmat käännökset alkuperäisistä teksteistä, joista käy ilmi alkuperäisten egyptiläisten käymä rotusota sekä mustia että seemiläisiä kansoja vastaan sekä erinäiset säädetyt lait, joilla pyrittiin muun muassa estämään mustien siirtolaisuus Egyptin alueelle.

Olin tietoinen Etelä-Afrikan historiasta Alankomaista lähteneiden valkoisten siirtolaisten, buurien, rakentamana yhteiskuntana. Merkille pantavaa oli siinäkin hyvin samantyyppinen kaava: valkoiset loivat yhteiskunnallisen pohjan ja käyttivät mustia työvoimana – tällä kertaa kyse ei ollut orjuudesta – kunnes valta lopulta siirtyi mustille ja aiemmin toimiva valtio muuttui rappeutuneeksi rikollisuuden ja korruption täyttämäksi sotatantereeksi rodullisten konfliktien saavutettua polttopisteensä. Valkoisten aiemmin harjoittama ja laajasti tuomittu rotuerottelu oli johtanut lopulta laajamittaiseen valkoiseen kansanmurhaan, joka oli käynnissä vielä tämän tekstin kirjoitushetkelläkin. (Kansainvälinen media vaikeni tästä täysin, eikä ole myöhemminkään osoittanut minkäänlaisia merkkejä kiinnostuksesta asiaa kohtaan.)

Oliko todellakin niin, että kaikissa näissä tapauksissa vika olisi pohjimmiltaan ollut orjuudessa, syrjinnässä tai muussa valkoisen ihmisen käytöksessä? Se ei yksinkertaisesti vaikuttanut uskottavalta, mutta se herätti myös toisen kysymyksen: jos kerta toisensa jälkeen oli osoitettu, etteivät valkoiset ja mustat pystyneet rakentamaan tasavertaista yhteiskuntaa, miksi sellaista piti ylipäätään yrittää rakentaa? Olihan historia opettanut sen, että alistetuksi ja väärin kohdelluksi itsensä tuntenut vähemmistö tulisi voimistuttuaan kostamaan ”sortajilleen”, vaikka satoja vuosia myöhemmin. Ihmisen rodullinen ja yhteisöllinen muisti ulottuu vuosisatojenkin päähän, paljon pidemmälle kuin yhdenkään yksilön muisti voisi tehdä.

Päätin luoda katseeni yhä syvemmälle historiaan. Antiikin Rooman valtakunnan tuhoutumisen todelliset syyt olivat askarruttaneet tutkijoita vuosisatojen ajan, eikä tiedeyhteisön keskuudessa ollut asiasta täydellistä yksimielisyyttä. Sekä valtakunnan laajuus, taloudellinen alamäki että roomalaisten arvomaailman hidas rappeutuminen nautinnonhakuisen elämäntavan seurauksena olivat epäilemättä osatekijöitä tässä tuhossa, mutta Egyptin tapaan suurimmat syyt löytyivät ehkä sittenkin rodullisesta sekoittumisesta ja alkuperäisten roomalaisten hitaasta häviämisestä.

Annals of Human Genetics ‑julkaisun vuonna 2003 ilmestyneessä numerossa 67 julkaistussa artikkelissa käsiteltiin havaittavia geneettisiä yhtäläisyyksiä roomalaisten sekä Afrikan ja Lähi-idän kansojen välillä, mikä puhui vahvasti sen puolesta, että alkuperäiset roomalaiset olivat jossakin vaiheessa sekoittuneet näiden kansojen kanssa. Myös monet roomalaiset runoilijat, kuten Martialis ja Juvenalis, olivat käsitelleet teksteissään rotujen sekoittumista erityisesti jälkeen ajanlaskun alun. Englantilainen historioitsija Edward Gibbon esitti teoksessaan The Decline and Fall of the Roman Empire näkemyksen siitä, että keisari Claudiuksen valtakaudella – tarkkaan ottaen vuonna 43 jaa. – Rooman valtakunnan rajat pitivät sisällään noin 120 miljoonaa ihmistä, joista ainoastaan noin seitsemän miljoonaa oli alkuperäisiä Rooman kansalaisia. Rajoittamaton maahanmuutto ja vapaamielinen kansalaisoikeuksien myöntäminen kaikille valtakunnan rajojen sisällä oleville ihmisille johtivatkin lyhyessä ajassa alkuperäisten roomalaisten lähes täydelliseen häviämiseen.

Kuinka oli mahdollista, että esimerkiksi monien nykyisten Pohjois-Euroopan valtioiden alueella – kuten Ruotsissa, Englannissa ja Saksassa – kehitys oli kulkenut eteenpäin tuhansia vuosia huolimatta taloudellisista, ympäristöllisistä ja poliittisista kriiseistä, kun taas Egyptin, Rooman, Persian ja antiikin Kreikan kaltaiset mahtavat sivilisaatiot olivat ajautuneet lopulta lähes täydelliseen tuhoon?

Egyptin ja Rooman tavoin niin Kreikka kuin Lähi-idän varhaiset korkeakulttuuritkin olivat ennen tuhoutumistaan muuttuneet monirotuisiksi muun muassa orjuuden, lisääntyneen maahanmuuton ja vieraiden kansojen valloitusretkien seurauksena. Sen sijaan pohjoisen Euroopan – kuten myös esimerkiksi Japanin – väestö oli edelleen rodullisesti varsin homogeenistä, samankaltaisen kulttuuriympäristön parissa kasvanutta.

Rodun ja kulttuurin välillä oli oltava selkeä yhteys. Olihan jokainen sivilisaatio nimenomaan ihmistensä kaltainen ja heijasti näiden arvoja, tapoja ja historiaa. Eurooppalainen sivistys oli nimenomaan eurooppalaisten ihmisten luomaa, ja sen olemassaolo oli täysin sidottuna eurooppalaisten ihmisten olemassaoloon. Kuinka erilaisesta rodullisesta ja historiallisesta taustasta tullut ihminen pystyisi luomaan kulttuuria, joka heijastaisi jonkin toisen kansan arvoja, historiaa tai uskomuksia? Tämä oli ongelma, jonka sekä Egypti, Rooma että Kreikka olivat historiansa aikana kohdanneet, ja jota ne eivät pystyneet ratkaisemaan. Väestön muututtua yhä sirpaloituneemmaksi nämä valtakunnat olivat kadottaneet yhtenäisyytensä, identiteettinsä, suuntansa ja moraalinsa, mikä oli lopulta edistänyt niiden rappiota peruuttamattomaan pisteeseen saakka.

Tämä oli juuri sitä, mitä oli tapahtumassa länsimaissa. Väestörakenteen muuttuminen yhä vähemmän eurooppalaiseksi oli jo johtanut konflikteihin useissa maissa. Vaihtoehtoja oli lopulta kaksi, eikä kumpikaan niistä vaikuttanut toivottavalta: rodullinen sota eri ihmisryhmien välillä kulttuurierojen eskaloiduttua, tai rotujen sekoittuminen, joka historian valossa tulisi lähes varmasti johtamaan alkuperäiskulttuurien tuhoon.

Olin kuitenkin eksynyt jonkin verran siitä aiheesta, jota olin alun perin halunnut tutkia: rotujen pohjimmaisia eroavaisuuksia. Keskityn niihin seuraavassa luvussani.

Filosofia Historia Kansallismielisyys Kansallissosialismi Maailmankatsomus Politiikka Rotu Rotuerot Valkoinen nationalismi Valkoinen rotu Yhteiskunta

Keskustelu

3 kommenttia

Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.

  • Fiktiota

    Vastaa

    Tämä fiktio perustuu psykologiseen profilointiin jossa on karrikoitu stereotypioilla virheellisesti. Hitler eikä muukaan NSDAP:n johto ollut ihmisvihamielinen saati epäkristillinen. Linkolalainen ekofasistinen misantropia on sivujuonne joka on syntynyt sotien jälkeen juutalaisjohtoisten tiedustelupalveluiden, rapparien ja median avulla.

    https://magneettimedia.com/kansallissosialistinen-saksa-oli-kristitty-valtio/

  • Maranata

    Vastaa

    Juutalaisten syntipukeiksi joutumisella voidaan selittää mm. antiikin tunnetuinta välikohtausta, Aleksandrian vuoden 38 juutalaisvastaisia mellakoita. Niissä Rooman valtakunnan alaisuuteen joutuneet kreikkalaiset purkivat roomalaisia kohtaan joutuneet patoutumia kohdistamalla aggressionsa juutalaisiin, joita he pitivät roomalaisten suosikkeina. Syntipukiksi johtuminen voidaan selittää historiallisilla tekijöillä, mutta se on erinomainen esimerkki selitettäväksi myös psykologisilla teorioilla. Jo Sigmud Freud esitti teesin väärin paikannetusta aggressiosta ja syyllisyydestä, joka suunnataan sosiaalisesti luotuun kohteeseen, syntipukkiin. Freudin mukaan väärin aggressionsa paikantava henkilö heijastaa omat ongelmansa ulkopuoliseen.

    • Plääh

      Vastaa

      Onko se nyt todistettua, että kreikkalaiset erehtyivät? Juutalaisethan ovat perinteisesti olleet aina vahvemman ja voittajan ja yleensä sen puolella, jolta saa parhaat edut. Heillä oli paljon valtaa Roomassa.

  • Vastaa

    Kommentit julkaistaan viiveellä eivätkä näy heti.

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

    Lue seuraavaksi