Radikaali arkisto: Kansainliitto – suuri satu ja herttainen unelma

Kansainliitto on maailman kuuluisin yhdistys, jonka ulkonaisena, kauniilta kalskahtavana tarkoituksena oli ikuisen rauhan turvaaminen maailmassa, mutta jonka salaisena, todellisena päämääränä oli suojella maailmansodan voittajien voitonsaalista. Maailmansodassa tappiolle joutuneet, ennenkaikkea Saksan kansa, oli alistettava ikuiseen paaria-asemaan, ja jotta tämä poliisitehtävä näyttäisi mahdollisimman kauniilta, mobilisoitiin kaikki maailman kansat tämän kuuluisan liiton jäseniksi.

Rauhanomaisena kansojen riitakysymysten ratkaisijana Kansainliitto ei saanut mitään aikaan, mutta sensijaan se muodostui verrattomaksi vihankiihoituksen lähteeksi Saksaa vastaan, joka ensin ei kelvannut laisinkaan Kansainliiton jäseneksi, ja jonka sittemmin oli pakko siitä erota sen yleisen vihamielisen asennoitumisen johdosta.

Kaikkialla maailmassa Kansainliitto herätti ensin suunnatonta ihastusta, ja melkein lapsellinen usko oli vallalla sen ihmeitätekevään voimaan. Meilläkin jouduttiin tämän haltioitumisen valtaan, varsinkin silloin, kun Ahvenanmaan-kysymys ja Karjalan asia alistettiin Kansainliiton käsiteltäviksi.

Kuvaavaa yksinkertaisen kansan yleiselle ajattelutavalle on lehtemme päätoimittajan kertoma pieni kasku Itä-Karjalan retkeltä 1921—1922. Tsholmoon kokoontunut karjalainen metsäsissijoukko oli tammikuussa 1922 joutunut moniin suuriin vaikeuksiin, ja siltä puuttui mm. hevosten rehu ja heinä.

Kansainliittoon uskottiin kuitenkin täällä etäisillä Karjalan saloillakin sokeasti ja oltiin vakuutettuja, että se tuo Karjalalle ei ainoastaan vapauden, vaan myös kaikki mahdolliset tavaratkin, joista silloin oli kova puute. Niinpä eräänä päivänä saapui Tsholmossa olevien joukkojen esikuntaan eräs karjalainen partasuu-uros, asetti kätensä polvilleen ja tässä kyykkyräasennossa tiukasti päällikköihin katsoen kysyi: – Kuulet sie piällikkö, joko sielt’ kansainliitost’ koht’ tuloo hevosille normaa?

Karjalaisukko oli pataljoonan hevosmiehiä ja uskoi hartaasti, että Kansainliitto lähettäisi sinne Tsholmon kaukaiseen kylään hänen hevosilleen normaa eli rehua ja heinää. Herttainen ja hurskas toivomus.

Meillä suomalaisilla on Kansainliitosta tietysti sanottavana paljon myönteistäkin, nimenomaan Ahvenanmaan-kysymyksen käsittelyn ajoilta ja myös viimetalvisesta sodastamme, jossa Kansainliitto ei tosin voinut lähettää meille aktiivista apua, mutta toimi kuitenkin maailman omanatuntona ja eroitti meidän kimppuumme hyökänneen itäisen naapurimaan jäsenyydestään ja siten ilmaisi myötätuntonsa ja solidaarisuutensa Suomen kansan kanssa — mutta tähän myötätunnon ilmaisuun sen apu sitten pysähtyikin ja koko Kansainliiton toiminta päättyi.

Seuraavassa kirjoituksessa kertoo jääkäriluutnantti Gunnar Lindgvist, joka lehdessämme on julkaissut nimimerkkiä G. L – st käyttäen monia mielenkiintoisia kirjoituksia, Kansainliiton toiminnasta ja osoittaa vakuuttavin todistuksin, nimenomaan nojautuen erään Kansainliiton korkean virkamiehen omiin kertomuksiin, millainen laitos Kansainliitto todellisuudessa oli.

”Tuskin koskaan historian aikana”, kirjoittaa G. Lindgvist, ”on ollut niin paljon vääriä profeettoja kuin meidän aikanamme. Ennen muinoin suurin osa heistä olisi poltettu roviolla, mutta meidän aikanamme heidän – väärinkäsitetyn vapauden puitteissa – sallitaan levittää ”oppejaan”, jotka useimmiten pohjautuvat turhamaisuuteen, omanvoitonpyyntiin taikka kiipeilijän ”kutsumukseen”.”

Suurella touhulla puuhattiin aikoinaan Kansainliittoa ja suuria olivat ne toiveet, joita kansakunnat asettivat tähän – kuten kehitys sittemmin osoitti – varsin ylireklamoituun laitokseen. Olihan väitetty, että tuo maailmansodan jälkeinen laitos kerta kaikkiaan tulisi estämään sotien ja verenvuodatuksien synnyn, että se tulisi tasoittamaan kaikki kansainväliset riitakysymykset ja että siitä muodostuisi se elin, joka toteuttaisi kansojen kaipuun ikuisen rauhaan, ennenkuulumattomaan edistykseen ja hyvinvointiin sekä yleiseen sivistykseen, jonka tasoa ja laajuutta ei voitu edes aavistaa. Hyvin voideltujen propagandakoneistojen avulla saatiin kansakuntien enemmistöt uskomaan tuohon välkkyvään tulevaisuuteen, mutta niille yksilöille tai vähemmistöille, jotka varoittavasti kohottivat heikot äänensä sitä vastaan, ja huomauttivat, että harhakuva asetetaan nyt ihmiskunnan korkeimmaksi tavoitteeksi, vaadittiin kiihkeästi ja suuttumuksesta vapisten ristiinnaulitsemista. Kaikki luonnolliset ja loogilliset vastaväitteet kaikuivat kuuroille korville, kuten huomautus, ettei ihmissuku ole enkelien kaltainen, vaan kokoonpantu heikoista olennoista, joiden sydämissä riehuvat mitä moninaisimmat himot, jotka estävät paratiisin syntymisen maan päälle, ja että valtioiden yläpuolella oleva kansainvälinen tuomarikunta ei saisi olla kokoonpantu tuomitsevien omista edustajista taikka heidän asianajajistostaan.

Vähitellen, vaikkakin varsin hitaasti, ruvettiin kuitenkin käsittämään, että Kansainliitto-ajatus ei vain pohjautunut harhakuvaan, vaan maailmanhistorian suurimpaan valheeseen. Versaillesin rauhan tueksi, joka ikiajoiksi oli jakava kansakunnat voittajiin ja voitettuihin ja joka karsinoi kansat, juutalaisen Marxin teorian mukaan, toisiaan vihaaviin luokkiin, s.o. rikkaisiin ja köyhiin, oli luotava elin, joka valvoisi tuon vääryyden täytäntöönpanoa ja sen muuttumattomana pysyttämistä. Taistelua oli vielä jatkettava niillä kapitalismin aseilla, joiden joukossa nälkä, työttömyys, sielullinen tuska ja monet muut kiroukset asetettiin ensi sijalle, ei ainoastaan tulilinjoille, kuten sodassa, vaan kotiseutujen jokaiseen asumukseen. Sotatilanne ei kohdistunut ainoastaan miehiin, vaan naisiin, lapsiin ja vanhuksiin, ja myös syntymättä olevaan sukupolveen, ja tuo valhe ja kaikki nuo kataluudet naamioitiin ja peitettiin kauniiden iskusanojen taakse. Jotta yksimielisyys ja jalous näyttäisi täydelliseltä, kutsuttiin tähän tuomioistuimeen – muka täysivaltaisina jäseninä – pienten kansojenkin edustajat. Näinhän oikeamielisyys ja jalo ritarillisuus oli asetettu sille kuuluvalle kunniapaikalle ja heikolle oli suotu tasavertaisuus ja väkivallalta oli riistetty kaikki sen etuoikeudet.

Tämän kansoille syötetyn valheen ja kataluuden koko laajuuden ymmärtää parhaiten, kun verestää muistiin, mitkä piirit etusijassa ajoivat Kansainliitto-ajatusta. Aatteen pääkannattajat olivat ympäri maailmaa hajoitetut juutalaiset ja vallanhimoiset, poliittiset vapaamuurarit. Kansainvälinen juutalaisuuden maailmanherruus oli toteutumaisillaan ja kansainvälisten veljesloosien tähänastinen kulissientakainen vaikutusvalta virallistutettaisiin, valtioiden yläpuolella olevan hallituksen taikka tuomioistuimen muodossa, laitoksen jonka ensimmäisenä velvollisuutena oli niiden kansojen orjuuttaminen ja pirstominen, jotka osoittaisivat oireita nousta vapaustaisteluun juutalaisuutta ja vapaamuurariutta vastaan.

Eikä ainoastaan poliittista valtaa keskitetty ”sisäisen renkaan” käsiin, vaan myöskin kaupanteko ja luotonanto joutuivat tämän suuren maailmantrustin määrättäviksi. Elintarviketoimitukset tehtiin riippuvaisiksi siitä, myönsikö nälkäänäkevä ostajamaa sen rajojen sisäpuolella oleville juutalaisille täydelliset kansalaisoikeudet. (Tällaisia kiristyksentapaisia tapahtumia on todistettavissa runsaasti.) Valtiolainoja taasen myönnettiin, ei suinkaan kansojen todelliseen tarpeeseen taikka heidän työtehonsa perusteella, vaan sen mukaan, suhtautuivatko kansat nurisematta ”sisäisen renkaan” antamiin ohjeisiin. Toisaalta Kansainliitto oli se elin, josta annettiin periaatteelliset ohjeet kansojen henkisen ravinnon suuntaviivoista ja juuri sen avulla juutalaisista kustannusliikkeistä (kuten ”ruotsalainen” Bonnier) tuli ”uuden kirjallisuuden” jotka hallitsivat suvereenisesti tätä alaa. Tätä taustaa vastaan on ymmärrettävissä sekin seikka, että kirjailijat, jotka tulkitsivat oman kansansa syvintä kaipuuta, julistettiin kelvottomiksi, jotavastoin kansainvälisyyden julistajat, ”pornograafit” ja ”modernistit” nostettiin kunnian korkeuksiin.

Huumaantuneina iskulauseista kansakunnat itse suostuivat osallistumaan itsensä orjuuttamiseen väittäen, että he taistelivat vapauden, ihmisoikeuksien ja demokratian puolesta. He eivät näet huomanneet, että he myivät vapautensa pilkkahinnasta ja alistuivat näkymättömän sisäisen renkaan diktatuuriin. Samaten he luopuivat omista kansallisista, perinnäisistä ihmisoikeuksistaan, ja myönsivät vieraille laajempia etuoikeuksia kuin konsanaan missään ”diktatuurimaissa” on myönnetty. Tätä he kutsuivat demokratiaksi ja unohtivat, että ei kansanvallan puolesta silloin ponnistella, kun hetki hetkeltä luisutaan yhä enemmän valtioiden yläpuolella olevan harvainvallan pauloihin.

Mikäli Euroopassa ei olisi syntynyt uusia virtauksia, joiden puhtaat tuulahdukset hajoittivat sumun, niin niiden kansat olisivat joutuneet Juudan valtikan ja määräysten alle. Kansainliiton saamattomuus ja sen hiljainen kuolemanteko sinä hetkenä, jolloin sen kelpaavaisuus pantiin koetukselle, on kuvaava ilmiö. Todellisuudessa se ei olisi koskaan kyennyt – eikä sen tarkoitus sitä ollutkaan – hallitsemaan elävää elämää ja niitä voimia, jotka ovat peräisin terveestä ja voimakkaasta kansallishengestä ja kansallisesta noususta. Kansainliiton ”suuruus” piileskeli toisten alistuvaisuudessa, väärin käytetyssä hyväuskoisuudessa, pakoitteiden käyttämisessä, kullan kirotussa voimassa ja juonittelussa.

Italialainen ammattidiplomaatti Daniele Varé on paljon tunnustusta saaneessa kirjassaan ”Hymyilevä diplomaatti” lausunut erinäisiä totuuksia tuosta luhistuneesta laitoksesta, jonka muistoksi on jäänyt tyhjä loistopalatsi, jonka muurit kuvastavat aavemaisina Geneve-järven aallokoissa. Daniele Varé astui vuonna 1920 Kansainliiton sihteeristön palvelukseen sen poliittisen osaston virkamiehenä. Poliittisen osaston päällikkönä oli silloin Paul Mantoux, mies joka oli toiminut virallisena kielenkääntäjänä Versaillesin valtiomiesten kaikkein salaisimmissa kokouksissa. Hän oli siis tietoinen korkeitten herrojen suunnitelmista ja tahdosta, ja hänet siis asetettiin näitä suunnitelmia toteuttamaan. ”Jos mieli saada se nopeasti kehittymään”, oli Mantoux sanonut Kansainliittoa tarkoittaen, ”ei sille myöskään pitäisi jatkuvasti antaa vain vähäpätöisiä asioita ratkaistavaksi; siinä tapauksessa liitosta tulisi Euroopan paperikori ja Geneve pysyisi edelleenkin alppimatkailun ja onginnan kansainvälisenä keskuksena.” Omasta puolestaan Varé jatkaa: ”Jo alusta pitäen ilmeni vaillinaista suhteellisuuden tajua niiden ihmisten taholta, jotka alituiseen puhuivat siitä siunauksesta, mikä Kansainliitosta koituisi ihmiskunnalle yleensä, ottamatta lainkaan huomioon niitä kansallisia intressejä, jotka välttämättömästi aina elähdyttävät maailman valtioitten toimintaa.”

Siis Kansainliiton oma virkamies myöntää, että Kansainliiton ihailijoilta alunperin puuttui todellisuuden pohja, ja että he liitelivät mielikuvituksissaan pilvien korkeuksissa, vaarantaen kansojensa luonnolliset edut kansainvälisyyden kustannuksella. Kun ajattelee menneitä tapahtumia, niin huomannee tehtyjen ”erehdyksien” koko laajuuden.

”Kansainliitossa esiintyvä taipumus sysätä syrjään epämukavat kysymykset — kuten Vilnan kysymys – harmitti Mantouxia ensi hetkestä”, jatkaa Varé kuvaillen siten sattuvasti Kansainliiton työskentelyä sen ensiaikana. Epämiellyttävät asiat lykättiin vihreän veran alle, sillä sellaisia asioita ei aiottu eikä pystyttykään ratkaisemaan. Tyydyttiin näpertelyyn ja kulissien takaiseen vehkeilyyn. Varén oltua lyhyen ajan Kansainliiton palveluksessa hän jo huomasi, ”että suurvallat ryhtyivät käyttämään sitä välikappaleenaan”, mistä luonnollisesti johtui, että pienten valtioiden edustajat saivat tyytyä statistien taikka marionettien osaan. Kun vastakohtana tähän lausuntoon muistelee erinäisten ”valtiomiesten” kansainliittoihailua ja heidän uskoansa siihen, niin tahtomatta sukeltuu esiin kysymys, olivatko he todellakin vain typeriä vai esittivätkö he ”valtioviisauttaan” kansoilleen vasten parempaa tietoaan.

Ihmisluontoa ei voida parantaa kädenkäänteessä taikka kuten Varé sanoo – ”niinkuin käännetään kirjan lehti.”

”Maailmassa on aina ollut profeettoja, jotka ovat olleet innokkaita perustamaan uusia uskontoja, unohtaen, että muut ennen heitä ovat kehoittaneet ihmisiä rakastamaan toisiaan. Napoleonkin uneksui ikuisesta rauhasta, kuten me kaikki, vaikkakin tämä unelma kuuluu niihin, joka aina tuo pettymyksiä mukanaan.”

Tuskin koskaan historian aikana on ollut niin paljon vääriä profeettoja kuin meidän aikanamme. Ennen muinoin suurin osa heistä olisi poltettu roviolla, mutta meidän aikanamme heidän – väärin käsitetyn vapauden puitteissa – sallitaan levittää ”oppejaan”, jotka useimmiten pohjautuvat turhamaisuuteen, omanvoitonpyyntiin taikka kiipeilijän ”kutsumukseen”.

Varé kertoo laajasti, kuinka Kansainliitto »käsitteli» erinäisiä Italiaa koskevia aloitteita, joissa mm. esiintuotiin raaka-aineiden saannin turvaaminen. ”Juuri sellaisia ratkaisemaan” – niin uskoivat senaikaiset italialaiset edustajat – ”liitto oli perustettu”. Mutta kaikki yritykset saada sen tapaiset asiat päiväjärjestykseen ”torjuttiin tieten tahtoen”. ”Korkeintaan asiakirjavihko lähetettiin johonkin alakomiteaan, johon se lopullisesti hautautui.”

Kun Armenian asioita pohdittiin Kansainliiton ns. viidennessä komiteassa, sattui tragikoomillinen juttu. ”Puheenjohtaja oli etelämaalainen (Chilestä)”, kertoo Varé, ”lempeäluonteinen, ystävällinen vanha herra, joka omisti guanosaaria Tyynessä Valtameressä ja halusi olla sovinnossa kaikkien kanssa. Hän oli huonoin puheenjohtaja, mitä milloinkaan on nähty; kääpiö jättiläisten parissa. Mutta hän tarjosi meille joka päivä omalla kustannuksellaan komeat teet ihmeellisten kakkujen ja leivosten kanssa. Virvokkeet nautittiin Salle Vitréen odotushuoneessa, jonne teenjuonnin aikana ilmestyi kaikenkarvaisia liehittelijöitä, joilla ei ollut komiteassamme mitään tekemistä. Mutta puheenjohtajan rakastettavat typeryydet, jotka olivat kokonaan asiankuulumattomia, saivat Vivianin (Ranska), kiukkuisen miehen, miltei suunniltaan. Kerrankin, kun oli tultu siihen masentavaan tulokseen, ettei Kansainliitto mitenkään voisi antaa Armenialle tehokasta apua, puheenjohtaja rohkeni huomauttaa, että minkä päätöksen komitea tehneekin, se epäilemättä tulee olemaan komitealle kunniaksi, mihin Viviani vastasi saaneensa tarpeekseen päätöslauselmista, jotka tuottavat tekijöilleen kunniaa, mutta ovat kerrassaan hyödyttömiä kaikille muille.

Keskustelun aikana näin Mantoux’in kiireesti kirjoittavan jotakin paperiarkille. Lopetettuaan hän heitti sen minulle sanoen: ”Jos suurvallat kieltävät meiltä tukensa, lienee tämä kaikki, mitä Liitto voi tehdä Armenian hyväksi.” Paperissa oli luonnos kolme artiklaa käsittäväksi päätöslauseeksi:

I Artikla: Armenialaisten keskuudessa älköön toimeenpantako mitään verilöylyä, josta ei ole kuukautta aikaisemmin ilmoitettu Kansainliiton neuvostolle.

II Artikla: Jos verilöyly kohdistuu naisiin ja lapsiin, on ilmoitus Kansainliiton neuvostolle tehtävä kaksi kuukautta aikaisemmin.

III Artikla: Verilöyly, joka toimeenpannaan näitä muodollisuuksia noudattamatta, julistetaan mitättömäksi ja tehottomaksi.

Voiko tämän yhteydessä puhua muusta kuin pelleilystä? Vaikkakin asia koskee ihmisolentoja ja heidän olemassaoloaan. Ensinnäkin Armenian asioiden erikoistuntijaksi asetettiin eteläamerikkalainen, jonka ”lahjakkuus” sisältyy guanosaarten omistamiseen, leivonnaisten nielemiseen ja hyväntahtoiseen typeryyteen. Ja kun laajakantoinen poliittinen asia siten tämän erinomaisen puheenjohtajan avulla on ajettu karille, laatii toinen poliitikko terävän-vitsikkään sopimusluonnoksen yhteisen saamattomuuden kunniaksi.

Puolan – Liettuan välisen riidan ollessa Kansainliiton ”ratkaistavana” – muuten samaisessa viidennessä komiteassa – sattui myöskin suurta ”asiallisuutta” kuvaava tapahtuma. Edustaja Scialoja (Italia) oli nukahtanut keskellä komitean kokousta. Herätessään hän silmäili ympärilleen ja kohtasi oikeanpuoleisen naapurinsa närkästyneen katseen. Mies tuijotti häneen ilmeisesti paheksuen. Scialoja hymyili herttaisesti ja kysyi: ”Vaivaako teitä unettomuus, rakas virkaveljeni?”

Varé on sitä mieltä, että Kansainliitto ratkaisi Ahvenanmaan-kysymyksen väärin päin. Ei ole syytä tämän kirjoituksen yhteydessä kajota hänen todisteluunsa. Haluan vain siteerata kohdan, joka koskee ahvenanmaalaisen lähetystön käyntiä Genevessä. ”Muutamat ahvenanmaalaiset kalastajat saapuivat Geneveen ja kävivät usein virastomme poliittisella osastolla. He olivat isokokoisia, kömpelöitä, hidasliikkeisiä miehiä, joilla oli ahavoituneet kasvot ja känsäiset kourat. He muistuttivat mielestäni Pierre Lotin kuvaamia Islannin kalastajia. Kukaan meistä ei ymmärtänyt heidän kieltään, joten tulkin oli käännettävä heidän vetoomuksensa. Heidän johtajansa piti meille toisinaan puheen, seisten keskellä Mantoux’n virkahuonetta, josta oli näköala järvelle. Tällöin hän kiinnitti katseensa stukkokattoon ja messusi kuin uskonnollisen hurmion vallassa. Nähtävästi nuo yksinkertaiset kalastajat pitivät Kansainliittoa jumalallisen voiman ilmauksena maan päällä.”

Voin hyvin kuvitella noita yksinkertaisia miehiä, jotka niin hyvin osasivat ohjata veneensä myrskyn nostamassa aallokossa, mutta näyttivät suurilta, kömpelöiltä lapsilta, kun heidät vietiin – sundblomilaisten johdossa – politiikan liukkaalle parkettilattialle. Tietenkin he uskoivat sokeasti Kansainliiton jumalaiseen voimaan, aivan kuten uskoivat ”johtajiinsa” ja näiden edesottamuksien puhtauteen ja vilpittömyyteen. Nuo yksinkertaiset kalastajat karuilta luodoiltamme edustivat samalla sitä suurta uskoa ja sitä suurta pettymystä, mitä väärät profeetat olivat aikaansaaneet kansojen syvissä riveissä. Sattuipa sellaistakin, että Kansainliitossa katosi koko valtakuntakin. Varé kirjoittaa: »Montenegro oli pittoreski maa, missä kuninkaan oli tapana istua puun juurella oikeutta jakamassa. Ennen muinoin siellä oli talo, jonka ensimmäiseen kerrokseen kaikki ulkovaltain lähetystöt oli sijoitettu. Pitkään käytävään aukeni ovia, joille oli kirjoitettu: Saksa – Itävalta – Englanti – Ranska – Italia. Loppupäässä oli WC:llä merkitty ovi. Sen takana oltiin yhteisellä pohjalla; siinä oli kansojen välinen yhdysside ja tulevan Kansainliiton aavistus.»

Rauhankonferenssissa Montenegrolle oli varattu tuoli vihreänpöydän ääreen. Tällaisten valtakuntien olemassaolo siis tunnustettiin. Mutta joka kerta, kun joku Montenegron edustaja pyrki istumaan tuolle tuolille, selitettiin, ettei hänen valtakirjansa ollut kunnossa. Ja tuoli pysyi tyhjänä loppuun saakka. Kansainliitolle saapuneet valitukset eivät muuttaneet asiaa. Ennen oli Montenegro tarjonnut suurvalloille ”yhteisen pohjan”, mutta tätä pohjaa ei ollut kansojen oman palatsin seinien sisäpuolella.

Kuinka Kansainliitossa suhtauduttiin pienten kansojen suulaisiin edustajiin, todistakoon seuraava lainaus: »Tavallisuuden mukaan kaikki vuodattivat kyyneleitä Armenian surkean kohtalon vuoksi, mutta ainoat, jotka ilmoittivat olevansa valmiit rientämään sen avuksi, olivat pienten valtioiden edustajat, joilla ei ole armeijoita eikä laivastoja tarjolla. He esiintyivät mitä jalomielisemmin muiden kustannuksella ja selittivät, että meille koituu ikuiseksi häpeäksi, jollemme pelasta Armeniaa venäläisten ja turkkilaisten kynsistä. Miten helppoa onkaan saarnata korkeasti moraalisia typeryyksiä sen, joka ei ole mistään vastuussa. Hetken kuunneltuaan Viviani (Ranska) kyllästyi heidän helppohintaisiin uljuuksiinsa ja kysäisi karkeasti: ”Minulla ei ole sotilaita lähettää Armenian avuksi. Onko teillä?”

Ei vastausta.

Ja vaikka Kansainliiton toimettomuus – näitten herrojen oman lausunnon mukaan – koitui sen edustajiston ikuiseksi häpeäksi, niin jatkettiin ”harjoituksia” silmää räpäyttelemättä. Itse he eivät olleet mistään vastuussa, ei edes jäsenmaksuista, sillä nöyräselkäiset kansakunnat suorittivat hyvässä uskossaan ne sinne. Kuinkahan paljon Suomen kansakin on heittänyt tuon Molokin kitaan, ei ainoastaan jäsenmaksuina vaan myöskin palkkausrahoina, edustusmaksuina, matkamenoina ja ”aatteelliseen” propagandaan. Ja miltei koko summa on suoritettu ulkomaan valuutassa, jonka hankkimiseksi metsiämme on ”harvennettu” ja työtätekevien veroäyrit koroitettu. Kuka on kaikesta tästä vastuussa?

”Ei vastausta” – sanoi Daniele Varé – mutta tyydyttäneekö tällainen vastaus meitä?

Lähde: Kustaa Vaasa 3 / 1941