Erään kansallissosialistin herääminen, osa 5

”Joka tahtoo elää, taistelkoon siis, ja joka ei tahdo taistella tässä ikuisen kamppailun maailmassa, se ei elämää ansaitse.”

Aktivismi

Kirjoittajan huomautus: Seuraava teksti on puhtaasti kaunokirjallinen, ei omaelämäkerrallinen. Vaikka kertojahahmo on fiktiivinen, tekstissä mainitut historialliset tapahtumat, kirjalliset teokset, tieteelliset tutkimukset, lainaukset ja muut viittaukset ovat todellisia ja niihin voi ja kannattaa tutustua tarkemmin omatoimisesti, sillä niiden kaikkien perusteellinen käsittely tässä tekstissä ei ole mahdollista eikä palvelisi tarkoitusta. Tekstin ei ole tarkoitus antaa vastausta siihen, mitä kansallissosialismi on tai miten kansallissosialistin tulisi ajatella, vaan se on ainoastaan eräs kuvitteellinen esimerkki kansallissosialistisen maailmankuvan omaksumisesta modernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.

5. Valkoisen rodun tulevaisuudesta

Jokaisen omasta rodustaan tietoisen valkoisen ihmisen tyypillisimpiin tuntomerkkeihin kuuluu vielä nykyäänkin ”viha”. Tätä sanaa käytetään kuvaamaan kaikkea sellaista toimintaa, jolla pyritään turvaamaan valkoisen rodun tulevaisuus aivan kuten minkä tahansa muunkin kansan.

Minä taas en tuntenut vihaa sen enempää kuin aikaisemminkaan. Turhautuneena, päämäärättömänä, sieluttomana ihmisenä olin ollut täynnä tukahdutettua raivoa jokaiseen suuntaan, kohti koko ihmiskuntaa. Enää en voinut väittää tuntevani samoin, sillä koin sekä henkisesti että tunteideni tasolla olevani ensimmäistä kertaa harmonisessa tasapainossa ja täydellisen tietoinen siitä, mitä olin ja mitä halusin.

Rodullinen heräämiseni ei ollut seurausta kirjojen luvusta tai tieteellisten tutkimusten selailusta. Kuka tahansa pystyi lukemaan kirjaa tai katselemaan taulukoita, mutta siitä oli pitkä matka rodullisen identiteetin muodostumiseen, alati läsnä olevaan tietoisuuteen omista juuristaan ja roolistaan paitsi yksilönä myös ennen kaikkea kansansa ja rotunsa edustajana. Ymmärsin, että jokaisen maapallon lajin, rodun ja kansan olemassaolon edellytyksenä oli tahto puolustaa itseään. Ilman tuota tahtoa ei ollut mitään.

Valkoinen rotu oli osa luonnon korvaamatonta monimuotoisuutta kuten mikä tahansa muukin laji tai rotu. Läpi historiansa se oli kohdannut uskomattomia haasteita ja selvinnyt niistä, rakentanut verrattomia sivilisaatioita, matkustanut maapallon joka kolkkaan ja aina avaruuteen asti, sankarillisesti sotinut olemassaolonsa puolesta ylivoimaisia vihollisia vastaan ja taiteellaan ja filosofiallaan koskettanut ihmissielua riipaisevan syvältä. Ilman pienintäkään epäilystä saatoin sanoa, että minulle tämä historia oli koko ihmiskunnan historian merkittävin tarina ja vain sen kautta koko valkoisen rodun nykyinen olemassaolo sai todellisen merkityksensä.

Vallassa ollut käsittämätön näkemys valkoisesta ihmisestä jotenkin korvausvelvollisena historiastaan oli selkeämpi osoitus ”vihasta” kuin mikään, mihin olin törmännyt. Vain joko todella katkeroitunut, sokea tai juuriaan syvästi vihaava ihminen saattoi väittää mitään niin absurdia. Valkoisen rodun olemassaololle oli vähintään yhtäläiset oikeudet kuin minkä tahansa muunkin rodun, mutta nyt tämä rotu oli valmis uhraamaan itsensä ilman mitään syytä.

Tämän olemassaolon turvaaminen ei ollut mahdollista ilman, että valkoiset ihmiset olisivat itse nousseet taistelemaan oman selviytymisensä puolesta. Taistelunhalun puute oli selkein esimerkki siitä, että vallitseva kulttuuri oli menettänyt viriiliytensä ja kykynsä estää tuhoutumisensa. Sen sijaan valkoinen rotu edelleen omasi pohjimmiltaan samat ominaisuudet, jotka olivat mahdollistaneet sen selviytymisen läpi historian. Valkoisen kansan nousu kuitenkin vaatisi henkisen uudelleensyntymän, kansan puolustamiseen vaadittavan tahdon – jotain sellaista, minkä muutaman todellisen taistelijan sytyttämä kipinä voisi kenties saada leviämään kulovalkean tavoin.

Väestörakenteen muuttuessa yhä kiihtyvällä tahdilla oli selvää, että seuraavien vuosikymmenten aikana saavutettaisiin viimeinen mahdollinen käännekohta valkoiselle rodulle. Vähemmistöjen noustessa enemmistöksi ja enemmistön luisuttua vähemmistöön olot tulisivat muuttumaan valkoiselle kansalle epäsuotuisiksi, jolloin sen olisi joko noustava puolustamaan itseään tai tallauduttava muiden kansojen ylivallan alle. Mutta tuossa vaiheessa olisi kenties jo liian myöhäistä todellisen vastarinnan kannalta, sillä yhtenäisyytensä menettänyt kansa oli vaarassa joutua sisäisten ristiriitojensa rikki repimäksi jo tulevan sodan kynnyksellä.

Näinä henkisesti vaikeina aikoina suurin yksittäinen uskon lähteeni oli kansallissosialistisen Saksan lyhyen mutta sitäkin merkittävämmän kukoistuksen Euroopan historiaan jättämä esimerkki, joka oli uskomaton voimannäyttö modernin ajan rappiollisia voimia vastaan.

Historiallisesti hyvin lyhyessä ajassa lähes myyttisiin mittasuhteisiin kasvanut Kolmas Valtakunta oli aihe, jota oli mustamaalattu, vääristelty ja demonisoitu niin paljon, että useimmille ihmisille se näyttäytyi lähinnä pahuuden ilmentymänä ja varoittavana esimerkkinä siitä, mihin kaikki oman kansan selviämiseen tähtäävät näkemykset tulisivat ennen pitkää johtamaan. Tämä systemaattinen propaganda ulottui aina keskitysleireistä ja Kolmannen Valtakunnan väitetyistä epäinhimillisistä oloista Adolf Hitleriin saakka johtajana, ideologina ja persoonana, mutta se ei ottanut millään tavalla huomioon Hitlerin merkittäviä saavutuksia tai kansallissosialistisen Saksan todellisen voiman lähdettä – kansasta itsestään kumpuavaa elämänhalua ja tahtoa rakentaa yhteistä tulevaisuutta.

Hitler ymmärsi rodun merkityksen sekä yksilön että yhteisön olemusta ja arvoja määräävänä tekijänä, jonka vaikutus ulottui kaikkeen luotuun kulttuuriin. Näin ollen Saksan kansalaisuus rajoitettiin vain syntyperäisiin saksalaisiin, joilla sai olla korkeintaan yksi juutalainen isovanhempi. Vastoin yleisiä uskomuksia monet tällaiset neljäsosajuutalaiset palvelivat Saksaa uskollisesti myös sodassa tulematta vainotuiksi. Geneettisten saksalaisten ja geneettisten juutalaisten välinen rajaveto tehtiin yhdessä Saksan juutalaisen neuvoston kanssa, johon kuului runsaasti sionistisia jäseniä, jotka halusivat juutalaisten muuttavan Euroopasta Palestiinan alueelle.

Terveen kulttuurin pohjana toimi terve kansa, ja eugeniikka (”rotuhygienia”) oli tärkeä osa myös kansallissosialistisen Saksan ideologiaa. Ilmiönä se ei kuitenkaan ollut lainkaan uusi, vaan sitä oli harjoitettu aiemmin muun muassa Yhdysvalloissa jo 1800-luvun lopulta alkaen. Termin kehitti alun perin englantilainen antropologi Sir Francis Galton vuonna 1883, mutta jo muun muassa Platon oli esittänyt ajatuksia valtion johtamasta lisääntymisen kontrolloimisesta. Tämän ajatuksen pohjalla oli näkemys siitä, että yhteiskunnan tehtävä vähäosaisten auttajana murensi luonnonvalintaa, sillä menestyneimpien ja korkeimmissa yhteiskunnallisissa viroissa olevien lahjakkaiden ihmisten lapsimäärät olivat huomattavasti alhaisempia kuin rikollisten ja ”hitaiden oppijoiden”. Eugeniikan tarkoitus oli ennen kaikkea tasapainottaa tätä ristiriitaa, jonka olemassaolo oli noteerattu jo kauan ennen kansallissosialistista Saksaa. Niin sanotun ”ali-ihmisen” (Üntermensch) käsite kuvasi ennen kaikkea rappeutuneita valkoisia, ja todellisuudessa sillä viitattiin vain hyvin harvoin juutalaisiin tai muihin rodullisiin vähemmistöihin.

Saksan eugeniikkaohjelma tarkoitti muun muassa vakavia perinnöllisiä sairauksia kantavien ihmisten sterilointia – laki, joka oli otettu jo1920-luvun lopulla käyttöön Sveitsissä ja Tanskassa ja 1930-luvulla Norjassa, Ruotsissa, Suomessa, Virossa ja Islannissa. Tätä ennen muun muassa Yhdysvallat, Kuuba, Latvia, Liettua, Tšekkoslovakia ja Unkari olivat ottaneet vastaavat lait käyttöönsä, mutta pakkosterilointia käytettiin silti myöhemmin merkittävänä propaganda-aseena Saksaa vastaan huolimatta siitä, että vasta YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus vuonna 1948 sai useimmat ei-katoliset länsimaat lopettamaan eugeniikkaohjelmansa.

Lapsiperheiden tukeminen nähtiin Saksassa ensiarvoisen tärkeänä rodullisen jatkuvuuden turvaamiseksi, ja runsaasti lapsia tehneet äidit palkittiinkin erityisillä kunniaristeillä, joita jaettiin kaiken kaikkiaan satoja tuhansia. Tämän lisäksi lapsiperheet saivat muun muassa rahallista tukea ja verohelpotuksia. Perheen merkitys oli yhtä suuri kuin rodunkin, ja valkoisen rodun tulevaisuuden turvaamiseksi olikin ensiarvoisen tärkeää saada alhainen syntyvyys nousuun. Huomattavan alhainen syntyvyys oli edelleen eräs länsimaiden alkuperäisväestön suurimmista ongelmista erityisesti yhdistettynä lisääntyvään työperäiseen maahanmuuttoon.

Hitler oli koko valtakautensa ajan Saksassa äärimmäisen suosittu. Vaikka otettaisiin huomioon se, että osa ihmisistä mahdollisesti pelkäsi esittää eriävää mielipidettään, lähes poikkeuksetta yli 98-prosenttisesti kansan hyväksymät lakialoitteet ja muut yhteiskunnalliset muutokset kielivät siitä, että Hitlerin suosio todellakin oli poikkeuksellinen Saksassa. Hitler tiesi Saksan voiman olevan saksalaisissa itsessään, ja teki kaikkensa luodakseen näille parhaat mahdolliset olot. Kraft durch Freuden ja Hitler-Jugendin kaltaiset järjestöt pyrkivät pitämään kansan terveenä ja vahvana sekä mieleltään että ruumiiltaan – missä ei ollut pohjimmiltaan mitään muuta vikaa kuin tämän ajatuksen ”fasistisuus”, mikä nykyään näyttäytyi lähes pahimpana mahdollisena rikoksena ihmisyyttä vastaan.

Hitlerin tai kansallissosialismin suosio ei koskaan rajoittunut pelkästään Saksaan, sillä kansallissosialistinen ideologia sai runsaasti kannatusta eri Euroopan kolkista: Englannista, Irlannista, Pohjoismaista, Alankomaista, Belgiasta, Ranskasta ja jopa itäisestä Euroopasta Venäjä mukaan lukien. Tämä tuki ilmeni muun muassa useiden kansallissosialististen liikkeiden – joista esimerkkeinä British Union of Fascists and National Socialists, ranskalainen Mouvement Franciste ja Venäjän vapautusarmeija – sekä toisen maailmansodan aikana Saksan avuksi tulleiden vapaaehtoisjoukkojen muodossa. Saksan tappio sodassa ja liittoutuneiden propaganda vähensivät lopulta Hitlerin suosiota, joka oli ollut Euroopassa huomattavan suuri vielä sodan aikanakin.

Hitlerin saavutukset olivat kiistatta huomattavia. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksa oli ollut raunioina ja inflaation riivaama. Hitlerin taloudelliset uudistukset kuitenkin nostivat valtion muutamassa vuodessa jälleen erääksi Euroopan johtavista suurvalloista. Vielä vuonna 1933 Saksan työttömyys oli kolmenkymmenen prosentin luokkaa, mutta Hitlerin tultua valtaan Saksan työllisyysaste nousi täyteen sataan prosenttiin vuoteen 1938 mennessä. Hitler perusti Saksan talousjärjestelmän valtioiden väliselle vaihtokaupalle, minkä seurauksena hän sai – suurelta osin juutalaisten hallitseman – kansainvälisen pankkijärjestelmän vihat ylleen. Hän myös irrotti Saksan valuutan kultakannasta ja siirsi sen painattamisen tehtävän yksityisiltä pankeilta kokonaan valtiolle, mikä esti valtion velkaantumisen pankeille ja sai Saksan talouden räjähdysmäiseen nousuun. (Esimerkiksi Yhdysvaltain valtionvelka oli pääosin seurausta siitä, että Yhdysvallat ”osti” rahansa valtion keskuspankilta, joka oli pitkälti yksityisten juutalaisten johtama, nykyinen johtaja Ben Bernanke ja hänen edeltäjänsä Alan Greenspan vain tuoreimpina esimerkkeinä.)

Kansainvälinen juutalaisyhteisö julistikin Saksalle sodan 23. maaliskuuta vuonna 1933 – ennen yhdenkään juutalais- tai rotulain käyttöönottoa. Tämä sodanjulistus uutisoitiin seuraavana päivänä laajasti Euroopassa, muun muassa lontoolaisessa Daily Express ‑lehdessä. Euroopan vaikutusvaltaiset juutalaiset kutsuivat kaikkia juutalaisia yhdistymään ja osoittamaan mieltään sekä boikotoimaan saksalaisia tuotteita. Tämä luonnollisesti lisäsi juutalaisvastaisia näkemyksiä Saksassa, ja hallitus päättikin estää juutalaisten pääsyn yhteiskunnan vaikutusvaltaisiin virkoihin. Juutalaisvastaisuuden syinä olivat myös heidän vahvat yhteytensä kommunismiin ja muihin haitallisiksi nähtyihin aatteisiin sekä kapitalismiin, talouskeinotteluun ja kristinuskoon, joka nähtiin ennen kaikkea juutalaisena uskontona, joka ei heijastanut eurooppalaista arvomaailmaa. Vaikka myöhemmässä vaiheessa juutalaisia vangittiin ja siirrettiin keskitysleireille, tämä ei suinkaan koskenut kaikkia juutalaisia edes sodan aikana.

Sain selville, etteivät Saksan juutalaisvastaisuus tai keskitysleirit olleet toisen maailmansodan aikaan mitenkään ainutlaatuisia ilmiöitä. Neuvostoliiton leireistä olin tietoinen jo aiemmin, mutta sain myös tietää, että keskitysleirien kaltaisia laitoksia oli ollut lähes jokaisella sodan osapuolella. Amerikkalaiset muun muassa vangitsivat 110 000 japanilaista ja sijoittivat nämä vankileireille pitkin Yhdysvaltain länsirannikkoa vuonna 1942 pian Pearl Harborin hyökkäyksen jälkeen. Englantilaiset puolestaan vangitsivat arviolta 75 000 italialaista sodan aikana.

Saksan keskitysleirien luonteen todellinen kuva ei kuitenkaan vastannut median myöhemmin luomaa käsitystä valtavista ruumisröykkiöistä ja polttouuneista, sillä leirit toimivat pääosin vankiloina, joiden vankeja myös vapautettiin aika ajoin. Leireille vietiin paitsi poliittisia vihollisia – joihin kuului muun muassa suuri osa juutalaisista ja kommunistipuolueen jäsenistä – myös tavallisia rikollisia. Erityisesti sodan loppuvaiheilla liittoutuneiden jatkuvat pommitukset häiritsivät myös keskitysleireille vietävien tarvikkeiden kuljetusta, mikä johti monien vankien nälkäkuolemiin ja ravinnon puutteen aiheuttamiin sairauksiin.

Toisen maailmansodan kynnyksellä Saksan noin puolesta miljoonasta juutalaisesta yli 300 000 oli jo jättänyt Saksan, mutta sodan alettua tämä juutalaisten virta maasta pois tyrehtyi rajojen sulkemisen seurauksena. Saksan voitokas marssi läpi Puolan kohti itää tarkoitti sitä, että saksalaisten hallitsemien rajojen sisään jäävien juutalaisten määrä kasvoi huomattavasti. Saksalaisten suunnitelmat juutalaisväestön varalle olivat tätä ennen olleet varsin epämääräisiä eivätkä erityisen tarkasti organisoituja, ja lopullinen vastaus juutalaiskysymykseen pyrittiinkin saamaan vuonna 1942 pidetyssä Wannseen konferenssissa, jossa lopulta päätettiin myös Saksan alueen juutalaisten siirtämisestä Puolaan ja heidän käyttämisestään työvoimana. Tätä työvoimaa käytettiin muun muassa Auschwitzin alueella olleissa laajoissa teollisuuskomplekseissa.

Keskitysleireillä kuolleiden juutalaisten määrän arviointi oli hyvin vaikeaa, sillä saksalaiset eivät pitäneet kirjaa kuolleista vangeista. Hyväksyttynä totuutena pidettiin kuutta miljoonaa kuollutta juutalaista, mutta tämä käsitys ei tiedeyhteisössä ollut suinkaan yksimielinen. Useissa Euroopan maissa, kuten Saksassa ja Puolassa, Saksan suorittamien joukkomurhien minkäänlainen kyseenalaistaminen olikin kielletty laissa. Esimerkiksi brittiläinen historioitsija David Irving tuomittiin Itävallassa kolmen vuoden vankeuteen holokaustin kieltämisestä vuonna 2006. (Alun perin juutalaisen Peter Benensonin perustama Amnesty International ei pitänyt Irvingiä mielipidevankina, sillä Amnestyn omien määritelmien mukaan holokaustin kieltäminen oli ”vihan” edistämistä.)

Vaikka en suoranaisesti kieltänytkään kansallissosialistisen Saksan suorittamia joukkomurhia, todenmukaiseen kontekstiinsa asetettuna ne eivät näyttäytyneet erityisen poikkeavina muiden 1930- ja 1940-luvuilla vaikuttaneiden valtioiden toiminnan rinnalla. Olihan niin, että jokaisen valtion ja kansan olemassaolon turvaaminen vaati haitallisten ja tuhoisien vaikutteiden eliminointia, mikä näkyi myös nykyisissä länsimaisissa yhteiskunnissa selkeästi tiettyjen ”vaarallisiksi” luokiteltujen aatteiden ja niiden harjoittajien systemaattisena polkemisena ja erityisesti median harjoittamana ”ajatusrikollisten” leimaamisena.

Jos kykeni näkemään median luomien kauhukuvien taakse, Kolmas Valtakunta näyttäytyi uudessa valossa. Se pohjautui valistusaikaa monilla vuosisadoilla – jopa vuosituhansilla – edeltäville luonnollisille ja luonnonmukaisille arvoille, joiden merkitys oli ollut valtava Euroopan historiallisessa kehityksessä. Nämä arvot olivat äärimmäisen kaukana nykyajan valtavilla rahasummilla markkinoiduista ajatuksista, jotka loivat ihmisille keinotekoisia tarpeita ja ajoivat heitä lyhytaikaisesta nautinnosta toiseen, ja tämä kontrasti teki Hitlerin ja Saksan voimannäytöstä vielä moninkertaisesti vakuuttavamman ja poikkeuksellisemman. Kaiken pohjana oli oman kansan ja sen elinympäristön tulevaisuuden turvaaminen, mikä yhdisti Saksan kansan poikkeuksellisella tavalla ja sai sen taistelemaan uskomattoman urheasti, tehokkaasti ja uskollisesti välittämättä henkilökohtaisista uhrauksistaan. Tämä kamppailu jatkui aina Hitlerin ja Kolmannen Valtakunnan katkeraan loppuun asti sodassa, joka oli ennen kaikkea valkoisen ihmisen taistelu toista valkoista ihmistä vastaan, mutta josta yksikään valkoinen ei lopulta selvinnyt voittajana.

Hitler lopulta epäonnistui, mutta hänen esimerkkinsä jäi elämään tavalla, johon yksikään 1900-luvun henkilö ei pystynyt vastaamaan. Vaikka Kolmannen Valtakunnan historia oli lyhytaikainen, sen idea oli ikuinen ja innoitti ja inspiroi edelleen paitsi minua myös tuhansia muita rotutietoisia valkoisia joka puolella maailmaa. Mutta yhteiskunta oli muuttunut ja maailma kehittynyt. Kansallissosialistista vallankumousta ei enää tehtäisi demokraattisin keinoin, vaan uuden järjestyksen olisi noustava nyky-yhteiskunnan raunioista – mitä ennemmin, sen parempi. Tämä vaatisi uhrauksia ja todellista halua taistella kansamme olemassaolon puolesta sekä sanoilla että teoilla.

Andrew MacDonaldin romaanissa Hunter esitetään kysymys siitä, kuinka kunniallisen miehen tulisi kohdata pahuus. Pitäisikö hänen jättää se huomiotta vedoten siihen, ettei se ole hänen velvollisuutensa? Pitäisikö hänen liittoutua sen kanssa sen tarjoamien mahdollisuuksien vuoksi? Vai pitäisikö hänen nousta taisteluun sitä vastaan kaikella voimallaan välittämättä henkilökohtaisista seurauksista, vaikka hänen pitäisi taistella yksin?

Tuo oli kysymys, johon jokaisen itseään kunniallisena pitävän miehen oli ennemmin tai myöhemmin vastattava. Kuinka moni kunniallinen mies lopulta pystyi hiljentämään omatuntonsa äänen ja olemaan taistelematta? Kuinka moni kunniallinen mies pystyi toimettomana katselemaan oman kansansa marssivan askel askeleelta kohti yhä syvempää rappiota? MacDonaldin kysymys oli aivan yhtä oleellinen nykyään kuin se oli sen esittämisen aikoihin, mutta vain harvat näyttivät vastaavan siihen.

Tapasin miehiä ja naisia, joiden sydän oli oikeassa paikassa ja jotka toimivat maailman luonnollisimpien ja tärkeimpien vaistojen ja arvojen pohjalta. Yhteiskunnan petettyä heidät he käyttivät niitä keinoja, jotka heillä vielä oli, puolustaakseen kaikkea heille rakasta: perhettään, elinympäristöään ja kulttuuriaan. Mutta he eivät olleet vallankumouksellisia, vaan ainoastaan reagoivat niihin mädän yhteiskunnan oireisiin, joita he näkivät ympärillään. He saivat toimillaan paljon vihollisia omiensa keskuudesta, mutta samalla kuitenkin myös pitivät puolustustaistelua hengissä. Pelkäsin kuitenkin, että tuo taistelu tulisi väistämättä päättymään tappioon ihmisten tyypilliseen tapaan kohdistaessa vihansa täysin väärään kohteeseen. Pelkkä vääryyksiin reagointi ei riittänyt, vaan oli iskettävä ongelmien todellisen lähteeseen.

Tapasin henkilöitä, joilla oli vahvoja näkemyksiä yhteiskunnan kehityskulusta ja joiden ajatuksiin saatoin yhtyä, mutta valtaosa heistäkään ei ollut vallankumouksellisia kuin puheissaan. Heidän ajattelunsa oli valkoisen miehen ajattelua ja he olivat ehdottomasti älykkäitä, mutta heissä oli myös ripaus modernin yhteiskunnan kirouksena tullutta mukavuudenhalua ja individualismia. Osa heistä tulisi varmasti ottamaan osaa taisteluun ennemmin tai myöhemmin, mutta suurin osa ei koskaan pystyisi ryhtymään sanoista tekoihin. Tiesin, että ajatukset ja puheet ilman toimintaa olisivat merkityksettömiä, sillä ihmisiin vaikuttaminen pelkillä ajatuksilla oli tuhoon tuomittua yhteiskunnassa, jossa ihmiset joutuivat päivittäin vastaanottamaan enemmän informaatiota kuin pystyivät omaksumaan.

Tapasin paljon ihmisiä, jotka omasivat oikeanlaisen ajatusmaailman mutta jotka ”odottivat oikeaa hetkeä” tai halusivat asettaa perheensä ja läheisensä etusijalle. Mutta kuinka perusteltua oli odottaa oikeaa hetkeä, jota ei ehkä koskaan tulisi? Kuinka perusteltua oli asettaa läheisensä etusijalle, ellei heille pystynyt turvaamaan minkäänlaista tulevaisuutta turvallisessa valkoisessa yhteiskunnassa?

Tapasin myös ihmisiä, jotka pyrkivät muutokseen nykyisen järjestelmän kautta ja halusivat muuttaa sitä sisältäpäin. Heidän tarkoitusperänsä olivat pohjimmiltaan hyviä, mutta en pitänyt heitä pettureita parempina. Rotu oli heille merkityksetöntä, ja he halusivat ainoastaan säilyttää kulttuurinsa heitä miellyttäneet piirteet huomaamatta sitä, että kulttuuri aina heijasti nimenomaan niitä ihmisiä, jotka sen olivat luoneet. Mitä typeryksiä! Todellisuudessa he eivät halunneet mitään muuta kuin poistaa yhteiskuntansa näkyvät epäkohdat – kuten rikollisuuden – ja säilyttää sen perustan silti samanlaisena, vaikka tämä perusta itsessään oli läpeensä sairas ja toimimaton. He siis ainoastaan halusivat jatkaa nykyistä edistystä entistä kitkattomammin ilman minkäänlaista halua tahrata itseään taistelussa.

Oireeton tauti on tuhat kertaa oireellista tautia vaarallisempi, koska sen olemassaolon huomaa vasta sitten, kun on jo liian myöhäistä. Nämä pelkurit halusivat juuri tätä – vieraiden vaikutteiden yhä huomaamattomampaa ja täydellisempää sulautumista kansamme ja kulttuurimme keskuuteen, kaikenlaisen vastarinnan tyrehdyttämistä ja vapaaehtoista antautumista, ja minkä vuoksi? Jotta he voisivat pitää kiinni naurettavasta, ilman vahvaa yhteiskuntaa täysin arvottomasta ”yksilönvapaudestaan”, irvokkaasta ja sisällöttömästä ”nykykulttuuristaan” ja hedonistisista mieltymyksistään! Kyse oli vain huonosti ”vaihtoehdoksi” ja ”vastarinnaksi” naamioidusta estottomasta länsimaisen rappion palvonnasta, joka ei puolustanut eurooppalaista kulttuuria sen enempää kuin valkoista rotuakaan.

Tiesin kuitenkin, että oli olemassa myös niitä harvoja yksilöitä, jotka olivat valmiita käymään toivottomalta näyttävään taisteluun ja tarvittaessa uhraamaan itsensä sen puolesta. Ellei näin ollut, toivo oli todellakin mennyt.

Kyse oli lopulta ainoastaan siitä, kuinka moni oli todella valmis käymään taisteluun valkoisen rodun selviytymisen puolesta ja omistamaan itsensä tälle taistelulle seurauksista välittämättä kuten Hitlerin kaltaiset valkoisen rodun sankarit tai meitä edeltäneet, olemassaolomme turvanneet ja sen puolesta tuhansia vuosia sotineet sukupolvet olivat tehneet. Päätän tämän tekstin ikuisesti ajankohtaiseen lainaukseen kahdennenkymmenennen vuosisadan suurimmalta mieheltä, Adolf Hitleriltä, joka omisti elämänsä taistelulle ja jonka ajatukset ja teot elävät edelleen meidän mielissämme:

”Joka tahtoo elää, taistelkoon siis, ja joka ei tahdo taistella tässä ikuisen kamppailun maailmassa, se ei elämää ansaitse.”

Tämä oli artikkelisarjan viimeinen osa. Lue myös artikkelisarjan osat 1, 2, 3 ja 4!

Adolf Hitler Aktivismi Historia Kansallismieliset Kansallissosialismi Kansallissosialistinen Saksa Maailmankatsomus Politiikka Rotu Sionismi Valkoinen rotu Yhteiskunta

Keskustelu

5 kommenttia

Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.

  • Tapiola

    Vastaa

    Sen verran jo kypsynyttä viiniä kun pisti vaan silmään FEDin johtaja Bernanke tuolta, joka oli siis siinä 2010 molemmin puolin. Nyt on Powell ja aik. Yellen.

  • general

    Vastaa

    Kolmannen Valtakunnan ja Adolf Hitlerin vastaisuus perustuu ensisijaisesti juutalaisten hallitseman median antamaan kuvaan ja samalla kaikkiSaksan saavutukset 1930-luvulla voitiin unohtaa ainoastaan vetoamalla käsitteeseen ”natsien hirmuteot”!

    Valkoisen rodun merkitys lääketieteen ja teollisen vallankumouksen luojana on luonut juutalaisille erinomaisen taloudellisen riiston kohteen pankkilaitoksen hallinnan avulla käyttämällä korkoa aseena.

    Valkoinen rotu on menettämässä lopullisesti asemansa tarpeettomien ja tuhoisien sotien vuoksi, sotien joiden käyminen on juutalaisille loputon rahan tulo. Euroopan tuho on jo todellisuutta ja me emme kykene estämään sitä niin kauan kun Stoltenbergin kaltaiset keskinkertaiset ”idiootit” puhuvat Naton nimissä julistaen sotaa!

    Valkoinen suomalainen on vihervasemmiston voimin menettänyt asemansa ja järkensä, joten mitä muuta on jäljellä kuin historian muisteleminen paremmista ajoista?

  • A-K

    Vastaa

    Tuosta eugeniikasta: mikä on sitten minun laita, kun minulla on oikeasti lukihäiriö, mutta silti älykkyysosamääräni on normaali. Olen kiinnostunut älyllisistä asioista ja haluan olla yhteiskunnallisesti vaikuttava ihminen. Haluan valkoisten säilyvän tulevaisuudessa, mikä on melko mahdotonta kun projekti valkoisten tuhoamiseksi on onnistunut. Itseäni ihan suoraan sanottuna etoaa rikollisten ja ”hitaiden oppijoiden” elämäntapa, vaikka en ole se nopeiten oppiva ihminen eikä lukeminen ole kuulunut aina vahvuuksini. Varsinkien vieraiden kielten kanssa olen saanut tehdä työtä. Lukihäiriöisissä kun on myös niitä ihan menestyneitäkin ihmisiä, mm. Alvar Aalto ja Walt Disney olivat lukihäiriöisiä.

    • Putinisti

      Vastaa

      Jos sinulla on riittävästi jälkeläisiä se on todiste, että sinun geenit ovat voittaneet kilpailussa ja saivat oikeuden siirtyä eteenpäin ainakin yhden sukupolven verran. Jos taas jälkeläisiä ei ole, kuolet kaikkine lukihäiriöine ja älykkyysosamäärineen. Eugeniikka on oppi paremman arvostamisesta ja rappion haitallisuudesta, mutta miten jokainen sen toteuttaa se riippuu jokaisesta itsestään.

  • Luther

    Vastaa

    kerrassaan erinomainen artikkeli.
    Tätä voisi vähän tulostella ja laittaa jakoon

  • Vastaa

    Kommentit julkaistaan viiveellä eivätkä näy heti.

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

    Lue seuraavaksi