Kaarnan kynästä: Himmeneekö Runo-Suomen kimallus?

Runo-Suomi on haavekuva, ideaali, taianomainen suomalaisen menneisyyden kulta-aika, jota ei koskaan ollut ja jota ei koskaan tule olemaan. Se on tietynlaisen kansallismielisen mielenmaiseman luomus suomalaisesta tasapainoisuuden, urheuden, oikeudenmukaisuuden, taikuuden ja viisauden ajasta. Siihen yhdistyy mielikuvia puhtaasta luonnosta ja puhtaista sydämistä, vahvoista tunteista ja vahvoista miehistä, kauniista maisemista ja kauniista naisista. Oli se mielen maalaus impivaaralaista Järnefeltin kullattua realistisuutta, Gallen-Kallelan Kalevalaisen kulta-ajan palvontaa tai Alasen tyyliin toismaailmallisia hypnoottisia rytmejä epätavallisemmin toistava, se on aina viittaus suomalaiseen haavemaahan – jokaiselle yksilöllinen, silti lukuisia samoja piirteitä toistava ja jakava.

Ja siitä huolimatta, ettei sitä ollut eikä se olevaksi muutu, on se ollut ajan hammasta karttavana kansallismielisten ihmisten sydämissä todellisempi ja pysyvämpi kuin vinhasti ympärillämme muuttuva maailma. Mutta mitä hyötyä koko Runo-Suomen käsitteestä tai Impivaaran eristykseen haikailusta voisi olla tehokkaan nettiliittymän avulla taktisia vaatteita etsivälle tai modernista särmikkäästä sähköisten soittimien musiikista nauttivalle kansallismieliselle? Onhan meillä Harry Potter, Gandalf ja Luke Skywalker, joista on kirjoitettu ja kuvattu paljon enemmän, yksityiskohtaisemmin ja mukaansatempaavammin kuin Kalevalan sankareista?

Nykyisessä yhteiskunnassamme haavemaailmojen säihkeeseen sormensa kastaa niin parikymppinen yksisarvis-appin läpi ilmeitään selfieivä neitokainen, iltaisin netissä hirviöitä vastaan miekkaileva kolmekymppinen partasuu ja fantasiakirjallisuuteen, elokuviin, tv-sarjoihin ja myös edellä mainittuihin selfieihin ja peleihin varansa ja aikansa käyttävä keski-ikäinen. Huomionarvoista on, että listaa tätä ei voi jatkaa iäkkäämpiä polvia kohti, koska tämän kaltainen haaveilu ja fantisointi ovat rauhallisten aikojen ylellisyyttä. 50-luvun rakennuskauteen syntyneet ja sotiemme ajat eläneet ovat pääsääntöisesti fantasiavapaita, hyvässä ja pahassa. Sama pätee myös Runo-Suomi haaveiluun. ”Paskaa kun luotiin päivät pitkät, niin ei tarvinnu tuommosia ihmetellä”, kuittasi 50-luvulla pohjoisen pieneen taloon syntynyt äitini joskus 90-luvun alussa esipuberteettista maailmantuskaa tihkuvan filosofisen vuodatukseni. Oikeassahan hän oli, oman maailmansa opetusten mukaisesti. Oli siinä tärkeämpääkin tekemistä kuin eksistentialistinen tuskailu.

Näiden sukupolvien syntymää edeltävät muutamat vuosikymmenet kuluivat mielellisesti ja kehollisesti niin raastavissa olosuhteissa, että sitä pimeyttä ei lävistänyt Hobitin miekka, Zeuksen salama tai Kalevan kankailla kajahtanut sotaanlähtölaulu. Niiden aika Suomessa oli ennen maailman mullistuksia I ja II, ja koitti uudestaan vasta suursotien savujen hälvettyä. Kulta-aikaamme taidemaalarimestarien kautta kuvaavat Runosuomalaiset kuvastot saivat väistyä viime vuosisatamme taitteen jälkeen sotien jaloista. Sotaa ja köyhyyttä kokeva kansa ei jaksanut enää kurkottaa kalevalaisiin kultareunaisiin pilviin. Se haaveili kupista lämmintä kahvia, palasesta voita ja selviämisestä keuhkotaudista.

Kriisien aikaan ihmisten haaveet muuttuvat käsinkosketeltavammaksi. Unelmissa kimaltaa hiljainen yö ilman pommituksia, lautasellinen höyryävää keittoa ja kadonneeksi luullun lähimmäisen lämmin käsi. Kun perusturva ja olosuhteet ovat katastrofien savujen hälvetessä jälleen reilassa, lähtee ihmisen mieli matkaamaan kohti avaruuksia ja haavemaita erilaisen kimalteen saattelemana. Sellaiseksi on ihminen viritetty. Kaikki jonkun verran, jotkut enemmän kuin toiset. Kun 50-luvun Suomea rakennettiin, oli tarvetta insinööreille, rakennusmiehille ja tietenkin maatilallisille, jotka ruokkivat itsensä ja ympäröivän kylän lisäksi edellä mainitut perheineen. Piti pystyttää tehtaita, pajoja, sahoja, jalostamoita ja toimiva logistiikka ja sähköt näiden välille. Vihreää aatetta ei ollut, koska aineellisen hyvinvoinnin tavoittelu oli raunioista esiin kömpivien päämäärä ja kipinän antaja. Vihreyttä oli valtakunnassa yllin kyllin kaikkialla, nyt siihen piti raivata ihmisen mentävä kolo.

Kalevalaisten perinteitten mukaan saatettiin nimetä yhtiö tai työkalu, mutta kansallisromanttinen taide pysyi jalat maassa rakennusmiesten, sotamiesten, kaskeajien ja tukkijätkien rinnalla. Kansallismielisen taiteemme kulta-ajasta oli tuolloin vain muutamia vuosikymmeniä, mutta sotien sankan savun läpi mytologiat näyttäytyivät samanlaisina kuin Euroopasta käännöksinä Suomeen valuneet lasten sadut; mitä nyt ehkä vähän kotoisampina. Koneistamiseen ja jälleenrakentamiseen tulisieluisesti tarttunut kansa jaksoi vain vaivoin kuunnella muutamaa harvaa kansanperinteistä puhuvaa vanhusta. Nämä kertomukset, tietämiset, viisaudet, kaikki ammoisilta esi-isiltä halki sukupolvien valunut ymmärrys ja tieto valuivat hämärien metsämökkien tietäjien huulilta lähinnä lattialle, ympäröivän yhteiskunnan paahtaessa pajavasaroiden ja rautatiekiskojen kalkkeen vauhdittamana kohti uutta teollista Suomea. Aikakausia vanha kansanperinteen vahva naru katkesi miltei kokonaan ja roikkuu edelleen vain muutaman heikon säikeen varassa. Valtiollisista kulttuurirahastoista ja erinäisistä suuryritysten apurahoista huolimatta nuo säikeet eivät ole näihin aikoihin mennessä vahvistuneet.

Mutta Suomi teollistui, saavutti vaurautta ja moderniutta. Vuosikymmenten vieriessä ja suomalaisen elintason parantuessa suurin harppauksin, antoi lokoisa elämä ihmisille taas tilaa tuijotella tähtiä, haaveilla, miettiä syntyjä syviä. Niitä ”sinisiä ajatuksia”, joita valtakuntamme konstanpylkkeröt ovat aikojen halki miettineet ja osa heistä myös niistä puhuneet, laulaneet, musisoineet tai maalanneet. Tämä yhdenlainen hyvinvointi ei ikävä kyllä saapunut yhteiskuntaamme ilman toisenlaista pahoinvointia.

Länsimainen helpon elämän muututtua kirpeän rapsakasta liian makean kautta mädäksi pystyikin suuri osa väestöstä alkaa elämään kuin lemmikkinsä. Tarvittiin vain kaikille riittävää ruokaa ja unta. Seksiä myös, jos vaan saa. Ja näitä on nyky-yhteiskunnassamme tarjolla kaikille. Näin on kansalaisen eläimelliset perustarpeet tyydytetty kuin uuninpankolla tyytyväisyyttään hyrisevällä kollikissalla tai maha täynnä kynnysmatolla ynisten uneksivalla Mustilla. Leipää ja sirkushuveja riittää kansalaisen kyvyistä ja asemasta huolimatta yllin kyllin. Täten myös suuri osa väestöstä onkin yhtäkkiä tyhjyyden ja tarkoituksettomuuden kuilussa. Miehet täyttävät menneiden aikojen vaativien olosuhteiden puutteessa kilvoittelun, seikkailun, sankaruuden ja vaaran tunteen tarvettaan luontaisten keinojen luomien harrasteiden lisäksi erityisesti viihdeteollisuuden karamellinvärisiä pelejä illat pitkät ahmien. Peliteollisuus on ohittanut elokuvateollisuuden kassavirran jo hyvän aikaa sitten.

Vaikka niin elokuvista kuin peleistäkin löytyy arvostettavia taiteellisia aspekteja ja tarinankerronnallista kykyä, on aivan reilua myöntää, että suurin osa molemmista viihdeteollisuuden lonkeroista on tehty tuottamaan maksimaalinen määrä hupia ja aivopesua käyttäjilleen ja kassavirtaa suuryrityksille. Ja kun jokapäiväinen leipäkin tuodaan modernin orjatyövoiman avulla ovelle asti, ei näinä päivinä tarvitse keskeyttää sirkushuveja ollenkaan. Monelta jäävät tässä tuiskeessa keisarin uudet vaatteet huomaamatta. Myös massiiviset peleiksi ja viihteeksi naamioidut datankeräysoperaatiot olisi hyvä ottaa asiaan kuuluvalla vakavuudella, varsinkin kun osa niistä saadaan lakiteknisten vippaskonstien avulla koskemaan myös oikeustoimikelvottomia alaikäisiä, kuten Pokemonien metsästys. Eli: on hyvin ymmärrettävää, että näin rauhan aikana mieli hakeutuu fantasiamaailmoja, haikailua ja filosofiaa kohti. Se on ihmismielelle luontaista. Eikä moisille ole silloin sijaa, kun kranaattien räjähtely välkkyy horisontissa. Mutta olisiko näissä fantasiamaailmoissa kuitenkin joku toistaan parempi?

Väitän, ettei asia ole merkityksetön, varsinkin jos valitsemasi maailma valtaa kokemuspiirisi päivittäin tuntikausien ajan. Ymmärrä, pelien pelaaja, että joku teki puolestasi ne valinnat, miksi pelimaailmasi näyttää juuri tuolta, korostaa juuri noita piirteitä ja on ehkä etäisesti jotain mytologiaa muistuttava… mutta kuitenkin ilman kulttuurista korostamista. Siihenkin lienee syynsä? Pelimaailman kulttuuri-cocktail voisi olla vaikka: 3 osaa hyvin myyvää viihdettä, 1 osa kulttuurillista aivopesua, sekoitetaan kädenlämpöiseksi ja tarjoillaan kaikille, jotka suostuvat maistamaan.

Jos verrataan aiempiin kerronnallisiin metodeihin, kirjat ja elokuvat ovat täysin passiivisia kokijan kannalta. Vaikka maailmojen hahmot ovat enemmän tai vähemmän samaistuttavia, niissä ei koeta niin vahvaa samaistumista kuin peleissä. Elokuvan päähenkilön mokatessa voi käydä mielessä että ”ihan kuin minulle kävi viime vuonna!”, mutta tunne on ohimenevä. Samaistuksen kohde vaihtelee kohtausten ja henkilöhahmojen eri puolien peilatessa katsojan sisäistä kokemuspiiriä. Pelatessa tietokonepelin sankarihahmoa, hahmo on pelimaailmassa koko ajan yhtä kuin pelaaja. Ja sankarihahmon sankariteot pelimaailmassa liukenevat arvottomiksi, kun ne siirtyvät siitä maailmasta meidän maailmaamme. Aikuiset miehet puhumassa pelimaailman saavutuksista on paljon naurettavampaa ja ankeampaa kuin kuulla, kuinka joku oli nauttinut elokuvasta tai kirjasta. Siihen on syynsä. Kirjojen ja elokuvien passiivisuus vie mukanaan kyseisen median leikillisen tai sananmukaisesti pelillisen aspektin. Tämä johtaa siihen, että kokemuksena ja tekemisenä ne ovat vähemmän lapsellisia ja typeränä pidettäviä kuin pelit, joissa eletään ja intoillaan leikkimaailmaa aktiivisesti pelin päähenkilön kautta.

Some-ajan tuoma massiivinen kuvatulva asettaa molemmille sukupuolille omanlaisiaan paineita; ulkonäöstä, elämän mielekkyydestä ja suorittamisesta. Miesten vinkkelistä katsottuna: kun netti vilisee videonpätkiä BJJ-taitureiden salamannopeista nilkkalukoista, 350 kg maastavedolla leikittelevistä lihaskimpuista, itsekseen komeaa hirsimökkiä erämaahan rakentavista sisupusseista ja Jäämeressä kilometrejä uivista supermiehistä, saattaa omien kykyjen saattaminen mitättömyydestä kohti keskinkertaisuutta tuntua turhalta. Ja tässä mennään pieleen ja pahasti. Kunkin henkiset ja fyysiset kyvyt vaihtelevat suuresti ja kehityspotentiaali vaihtelee, mutta potentiaalinsa jatkuva tuhlaaminen on häpeällistä. On sankarillisempaa teroittaa puukkoa varttitunti ja päätyä puolihyvään lopputulokseen, kuin jahdata viikkotolkulla tietokoneen ruudulla säihkyvää taikamiekkaa energiajuoman voimalla. Yksikään nyrkkeilypelissä voitettu kultamitali ei vastaa edes puolikasta huonosti mennyttä lukkopainierää, kun kokemuksen arvosta ja syvyydestä puhutaan. Vain aniharva mies pystyy siirtämään sankaruutensa ja onnistumisen tunteensa nettiin tyydyttävällä tavalla. Vaikka kuolleita lohikäärmeitä olisi jo läjä ja naapurin örkki-imperiumi poltettu maan tasalle, pelaaja ei uroteoistaan täyttymystä saa. Elämä vaatii elämistä, hikoilua, käsien likaamista, huojuvia tikkaita ja kiroilua rikkinäisen laiturin kanssa. Aidot elämän hankkeet myös omalla pienellä tavallaan kurkottavat esi-isiemme tarmokkaita puuhia ja mainittua Runo-Suomen ideaalia kohti. Ei vain parhaita paloja täydellisessä valaistuksessa kuuden tuuman näytöltä tai turvallinen seikkailu pelimaailmassa. Aitoa, itse tehtyä, itse koettua elämää oikeiden kokonaisten ihmisten kanssa.

Kalevan kankailta ja Runo-Suomesta tihkuu useaa kansallismielistä koskettavia käsitteitä nykyiseenkin yhteiskuntaamme. Kalevalaiset sananlaskut ovat aikojen saatossa löytäneet paikkansa modernimipien ohessa. Olen edellisissä kirjoituksissani, joissa puhuin kristinuskon touhuiluita vastaan, myös maininnut Lemminkäiset ja Sammot; eli voimakkaiden kansallistietoisten nimien mukaan nimetyt suuryhtiöt, ja myös ympäri valtakuntaa viljavana jatkuvat tiet ja polut, jotka ovat myös mytologiamme tai pyhän luontomme mukaan nimettyjä.

Mutta nimien lisäksi ammennamme myös symboleista. Runonlaulajan kädet on järisyttävän vahvana merkkinä viimeisimpänä Sinimustan liikkeen käytössä, tursaansydän on nähty kansallismielisten tai muutoin suomalaista sielunmaisemaa tutkiskelevien yhtyeiden kansitaiteissa jo pitkän aikaa, kuten myös ukon kirves, joka kelpasi myös alleviivatun rehvakkaalla suomalaisella rehti-mutta-kehveli ‑meiningillä operoivalle ja markkinasta ymmärtävälle Varustelekalle. Kansallisromantikko ja mystikko minussa haluaa miettiä, että edes pieni osa Varustelekan menestyksestä johtuisi kunniakkaasta pyhän merkin alla seilaamisesta ja siten ammoisten mahtimiesten taivaiden takaa tänne kaikuvasta hyväksyvästä murahduksesta, eikä ainoastaan Valtteri Lindholmin teräksenkovasta kaupallisesta tajusta ja vuosien raadannasta yrityksen eteen. Jospa vanhan Väinön hyväksyvä hymy tarkoittaisi nyky-Suomessa eri asiaa kuin noina Kalevalan aikoina, jotka eivät oikein meidän maailmamme lineaariselle aikajanalle tahdo istua.

Harmittelen, että muinaisista symboleista vahvasti myös Suomessa jo iät ajat käytössä ollut ehdoton suosikkini hakaristi on yhteiskunnan paineiden alla poistettu jo esimerkiksi lennoston käytöstä. Toivon todella, että perinteistämme ymmärretään edelleen sen verran, että vaikkapa vapaudenristin ja Gallen-Kallelan kehysten annetaan olla niin kuin ne ovat aina olleet, juhlavina ja komeina, ikuiseen kiertoon ja sen ymmärrykseen viittaavina, vaikka kirjavatukkaiset sarjatulilävistetyt sosialistit vaatisivat mitä. Oli hakaristin käytöstä takavuosien Keski-Euroopassa mitä mieltä hyvänsä, on syytä myöntää, että symbolina hakaristi on niin vanha, maailmanlaajuinen ja samaan pyhään juureen viittaava, ettei siihen ole saatavissa yksinoikeutta sensurointia varten, eikä myöskään pelkästään yhden puolueen käyttöön, ei vaikka kuusi miljoonaa kyyneltä vuodattaisi.

* * *

Verrattuna muiden maiden kulta-aikoihin, Runo-Suomen kulta-aika ei välttämättä ole yltäkylläinen. Se ei ole kimmeltävästä kaihoisasta kultaisuudestaan huolimatta kultalaatoin päällystettyjen katujen Eldorado, ei Faaraoiden kimaltava Egypti (vaikka kunnianarvoista Wettenhovi-Aspa omat reteät yhdysmerkkinsä vetääkin), ei täydellisen tasapainon Shangri-La. Kalevalaista kulta-aikaa ja Runo-Suomea alleviivaa kohtuuden ja työnteon ymmärtäminen, ihmissuhteiden osaamisen ja yhteistyön tärkeys, ja jonkinlainen myötäkarvaan oleminen maailmankaikkeuden ja kohtalon kanssa. Väkevinkään tietäjä ei ole kaikkivoipa kaikkivaltias kaikentietäjä. Tämä ajatus tuntuu paljon sopivammalta kuin planeettaamme tällä hetkellä asuttavien aavikkouskontojen kaikkivoipa jumala, joka on lahkosta ja tekstistä riippuen murhanhimoinen, mustasukkainen, äkkipikainen, epäjohdonmukainen, ei näe pimeässä… tai muuta vastaavaa pöljäilyä, joka ei Pohjoisen tolkun miehelle kovin järkevänä tai mielekkäänä, tai ainakaan kaikkivoipuutena näyttäydy.

Runo-Suomen kauneudessa on myös jotain hillittyä liinatukkaista viileänkaunista neitoa ja luonnonsalskeaa pellavapaitaista urhoa, joka ei välttämättä Hollywoodin CGI-salamoivilla ihmeaiheilla päänsä turruttaneille näyttäydy mitenkään hienona asiana. Itse pidän amerikkalaisia sarjakuvajohdannaisia supersankarielokuvia tylsempänä kuin tylsinkään lastenkirja ja hyvin ankeana sitä faktaa, että ikäiseni miehet fanittavat innokkaana näitä kumihousuisia yhden ominaisuuden ja/tai luonteenpiirteen ihmeitä halki planeetan. Vanhojen mytologioiden kastroimisesta purkkapaperiin käärityksi supersankarimeiningiksi ei varmaan tarvitse sanoa mitään.

Toimeentulo on täällä Kalevan kankailla ja Pohjolan perukoilla työn ja taistelun takana, ja välillä ankara luonto tai ovela vihollinen vie voiton. Taustalla kajastaa kuitenkin yleisesti hyväksytty ja ymmärretty sisun itseisarvo, joka koostuu pinnistelystä, kestävyydestä, hampaat irvessä vääntämisestä ja osaansa tyytymisestä. Suomalainen taivas on kohtuullisempi kuin moni muu. Ehkä jopa arkisempi. Kalevalaisilla kankailla kaikuu äidin huolestunut huuto poikansa perään, koska poika on menossa vihaisena ja kostonhimoisena ottamaan enemmän mitä tarvitsee. ”Isoamaan”. Siinä on samassa kaksi viisautta: tiedetään, ettei ole oikein ottaa enempää kuin mitä tarvitsee, ja mikä olennaisinta, siinä tiedetään mitä ihminen tarvitsee. Mitä onkaan rehvakkaan kuninkaan suuri kivitemppeli ja kultakoristeinen rintapanssari verrattuna vastaveistettyyn tuulenpitävään hirsimökkiin, jossa kylän vanhin istuu puhdas ja tukeva pellavapaita päällä.

Molemmissa arvonsa, mutta suomalainen on suomalainen. Hillitty ja järkevä, mutta omanarvontietoinen. Eräällä entisen työpaikkani rääväsuulla oli tapana kommentoida kaikkea työkavereiden vähänkään keskivertoa hienompaa omaisuutta, oli sitten kyseessä kello, auto tai mökki, lausahduksella ”Hah! Minä möisin ja joisin!”. Tiedä sitten viisaudesta, saati kohtuullisuudesta tämän miehen kohdalla, mutta hauskempaa seuraa ainakin oli kuin yhdenkään suuryrityksen takakireänä pönöttävä yläkerran väki. Heitä olen tavannut enemmän kuin tarpeeksi muodostaakseni mielipiteeni. Mielestäni tiettyyn kohtuullisuuden ymmärtämiseen ja ahneudesta pidättäytymiseen liittyy suurta aikaintakaista viisautta, joka on tälle kansalle ominaista – olkoonkin että harha-askeleita on otettu ja otetaan, etenkin niiden henkilöiden toimesta, jotka eri instanssien valtikoita heiluttelevat.

Siihen hiljaiseen suomalaiseen viisauteen ja ymmärrykseen riittää pirtinpenkki ja höyryävä soppakulho työpäivän jälkeen. Se voi olla neljän sukupolven jakama joulukinkku tai kahden toisiinsa kietoutuvan sielun ensimmäiset yhteiset kahvit taivasalla kaatuneen kelopuun päälle istuskellen. Se saattaa leijua sieraimiin mummolan puu-uunin tuoksuna tai työpaikan palkkapäivän korvapuustina. Erityisesti vanhemman väen keskuudessa tavaralla ja varoilla pröystäily näyttäytyy typeränä, vaikka toisaalta he elivät aikaa, jolloin aiemmin mainitulla tavalla ihminen oli enemmän aineelliseen maailmaan kallellaan ja vähemmän siihen haaveiluun. Taustalla hehkuu se runosuomalainen ymmärrys kohtuudesta. Siitä, että täydellinen yltäkylläisyys johtaa rappioon, koska ihminen on mitä on. Impivaara on neitseellisen kaunis, mutta sen luonnonvarat rajalliset.

Sampoa hakiessa rikkauksia määrättömästi tuottava mylly hukkui mahdottomuuteensa, vaikka olkoonkin että tarpeeseen sitä haettiin. On myös asioita, joita ei ole loputtomasti jaettavaksi. Pula-aikana se saattoi olla kahvi tai leipä. Jos otit enemmän kuin osasi oli, läheiselläsi oli vähemmän. Ehkä jopa niin vähän, että se oli kohtalokasta. Nykyään tämä mekanismi on edelleen olemassa, mutta se on hävitetty valtiollisten mekanismien ja byrokratian taa valtioiden välisiksi vekseleiksi ja kryptisiin kytköksiin ja sopimuksiin pohjaaviksi lainahäkkyröiksi. Siellä se silti on piilossa savuverhojen takana, varojemme rajallisuus. Ei meillä ole kaikille kaikkea loputtomasti, joten jako pitäisi tehdä puhtain sydämin ja pitää omista huolta.

* * *

Sampo on yksi parhaista nyt käsittelyssä olevan kalevalaisen, impivaaralaisen, tai runosuomalaisen mystisen ajanjakson symboleista. Jos näitä symboleita haluaa katsoa kalevalaisin silmin, Sampo voi näyttäytyä yhteiskunnassamme taitavan sepän alulle takomana, mutta norjalaisille myytynä Kemira/Yara lannoitetehtaana, kanadalaisten sikojen sotkemana ja tonkimana tärkeiden metallien kaivoksena, tai yksityistettynä sähköverkkona. Ikään kuin olisimme aina olleet kyvykkäitä tekemään ja luomaan, keksimään, kehittelemään ja jalostamaan, mutta Ilmarin ajattomista ajoista asti olleet sikäli typeriä, että antaneet luomuksemme väärässä hetkessä vihollisemme tai kilpailijamme käsiin, oli se sitten Pohjan Akka tai eurooppalainen ylikansallinen konserni.

On kansallinen mielisairaus, että kohtuuden ja oman maan edun taju hukkuu lahjusten ja vieraskoreuden sekamelskaan kansan jokaisella tasolla. Kompostit ovat saman valtion virkamiesten syynin alla, joka siunasi ydinvoimalan kanssa pelleilevän Rosatomin vuosikausien hidastelut ja tunaroinnit ja sivuutti turvallisuusuhan. Mieluusti näkisin naamakuvat nimineen siitä väestä, jotka olivat tätäkin ideaa ajamassa. Saisi ”pahuudelle kasvot” niin kuin sanotaan. Toinen mieleen juolahtava sananlasku koskee lakeja ja niiden arvoa, jos säätäjänä onkin ollut rikollinen – pukki kaalimaan vartijana. Lähihistorian lukuisia kansallisia ja multikansallisia kaupallisia typeryyksiä miettiessämme on soveliasta muistaa se kohtuuton rahallinen ja kansallinen hinta, minkä olemme maksaneet muutamien yksittäisten henkilöiden hyväveli-pisteiden ja palkintovirkojen hamuamisesta. Jonkun tahon 300,000€ vuosipalkka on saattanut maksaa kansalle useita miljardeja sössittyinä kauppoina tai korvaamattomasti vuosisadoiksi sotkettuna luontona.

Me, jotka valtakunnan asioita seuraamme ja niistä sydämellä välitämme, tiedämme kyllä monia niitä henkilöitä, jotka näiden irvokkaiden näytelmien päähenkilöinä ovat kehdanneet näytellä. Palatakseni aiempaan termin paloitteluun, Sammon kauppakin on ”laillinen” ja sitä ei siten voi perua ilman laillista syytä pelkästään katumuksen vuoksi. Se pitää hakea takaisin väkivalloin. Suomalainen ymmärtää vasta jälkikäteen suunnitelmansa vajavaisuuden ja sopimustensa typeryyden, oli kyseessä UMTS, Caruna, Uniper, tai loputtomasti jauhava mylly. Ellei sitten ollutkin kyse tahallisuudesta, joka on verhottu vahingoksi.

Taikamylly Sampo aukeaa nyky-yhteiskuntaa peilaavana symbolina myös toisella tavalla. Sampo on rahan lähde, raha-Sampo. Se tekee rahaa, se tekee tyhjästä rahaa, vaihdon välinettä, arvoa. Se on niin taianomainen laite, että se tekee arvokasta arvottomasta, tyhjästä. Ajatella! Vaan tämäpä ei ole millään tavalla vierasta nykymaailmamme sampoja katsellessamme. Kun tämä idea vie Kalevalassa jossain vaiheessa mahdottomuudellaan veden syvyyksiin, on täysin soveliasta peilata tätä tyhjän päälle arvon tekoa nykyiseen monikansalliseen pankkijärjestelmäämme, jossa rahaa tehdään tyhjästä ja jossa sen arvo on ainoastaan ristiin menevien keskinäisten sopimusten varassa. Enemmän tyhjän päällä kuin Sammon loputtomat kolikot. Sen symboliikka tai ymmärrys rahamaailman toimimisesta sanoo: varmaa on se, että meren pohja on vääjäämättömästi tämän idean paikka.

Ja sitä se on ollut halki maailman historian. Tyhjän päälle rakennettu ei kestä. Se taas, että Sampo on noidan käsissä, ei kansallismielisen toimijan silmin tarkoita pelkästään valuuttaa tai rahaa noidan käsissä. Yhteiskuntakriittiset tahot ovat ”rahan”, siis kansankielen ilmaisun fyysiselle käteiselle, puolesta. Sammon hegemonian puute, rahan, kolikoiden ja setelien eli fyysisen vaihdon välineen puute ajaa sivilisaation kädestä-suuhun metsästäjä-keräilijä kulttuuriin. Kun Väinö ja Ilmari huomaavat Holmbergin ja Haavikon 80-luvun alun kalevalaisessa Rauta-aika kuvauksessa kylmän ja vetisen kevättalven köyhyyden vaikeuksissa kaupanteon typeryytensä, he syyttelevät toisiaan ja kehittelevät keinoa saada asia korvattua. Taustalla on säälimätön viileä harmaus ja hitaasti tappava nälkä, koska ilman vaihdon välinettä ja arvon säilyttäjää koko Väinön heimo on ajettu alkukantaisen villiheimon asemaan. Kylän vähäisten omistusten arvo on vetoisissa hirsiseinissä, melkein loppuun kalutuissa talvivarastoissa ja ihmisissä ja käyttötavaroissa itsessään, mutta siinäpä se. Ja tämähän ei juurikaan eroa tämänhetkisestä valtakunnallisesta keskiverrosta.

Sosialistipäättäjien meille syöttämä mielikuva on rikas maa, jolla on varaa ja vaurautta niin, että ei kun veroja lisää vaan. Mutta tosiasiassa kaikkien tilastojen mukaan olemme länsimaaksi yllättävän köyhä kansa. Me olemme lähes nälkäiseen köyhyyteen asti verotettu länsimainen sivistysvaltio, jonka keskimääräinen varallisuus on taloudellisesti osaamattomina maina pitämiemme eurooppalaisten valtioiden tasolla. Tilastot ja faktat sen kertovat, lehdet ja poliitikot eivät. Ympäröivät skandinaaviset valtiot voivat olla monella tapaa meille liian sitä ja tätä; liian kauluspaitaisia, puuteroituja nössöjä ja monikulttuurisia, mutta suoranaisessa rahallisessa vauraudessaan ne pesevät Suomen mennen tullen, kaikki. Niin ilmiselvät Norja ja Tanska, kuin suomalaisten kansallismielisten kummeksuma poliittisten virheiden tahraama Ruotsikin.

Sama pätee vain vasta vähän aikaa sitten medioidemme mukaan karmaisevaa pankkikriisiä ja ikuista lamaa kärsivä Islantiin. Kun Islanti siivosi pankkimaailmansa pakon edessä reilu kymmenen vuotta sitten, suomalainen media meinasi kuolla oman maan edun tavoittelun idean aiheuttamaan allergiakohtaukseen. Sotasanaisesta syyttelystä ja peikkojen maalaamisesta seinälle ei meinannut tulla loppua. Kuinkas kävi? Islanti voi nykyään hyvin. Suomi taas painii raha-asioissa Euroopan keskisarjaa. Linkolan haaveisiin vihreästä köyhyydestä ja kalevalaiseen ymmärrykseen kohtuudesta viitaten: kansan köyhyys ei meidän tapauksessamme ole välttämättä minkäänlaisen ekologisen pystyvyyden tai syvänvihreän ymmärryksen synonyymi; että kun vain on vähän mitä kuluttaa, niin vähän kulutetaankin. Se näyttäisi sen sijaan olevan jatkumoa vuosikymmeniä jatkuneelle valtiolliselle epäpätevyydelle, kansanedustajien loputtomalle puoluepolitiikan sokeuttaman itsekkään taloudellisen hyödyn tavoittelulle, sosialismin kaikujen ihannoinnille, itsenäisten päätösten pelolle, kateudelle länsinaapuria kohtaan, arkailulle itänaapuria kohtaan, ja puhtaalle peukalottomalle osaamattomuudelle ja luiskaotsaiselle typeryydelle.

Saako ääneen haaveilla, että Sammon idea puhuisi käteisen rahan puolesta? Ehkä vähän kaukaa haettua, mutta silti: Jos sivuuttaisimme hetkeksi Sammon symbolin loputtomasta vauraudesta ja keskittyisimme siihen, mitä tarkoittaa käteinen ja missä tahansa käytettävissä oleva käsinkosketeltava raha? Kolikot, setelit, plootut ja shekit. Väinöltä ja Ilmarilta loppui lompakon täyte pitkän talven tuoman hankaluuden myötä, kuten aiemmassa kappaleessa luonnehdin Rauta-aika kuvausta. Mitäs se haittaisi, mikäli Väinöllä olisi pulskan tykittelyrajan Visa ja Ilmarilla käypä MasterCard ja PayPal tuhansien tukossa useampaa eri valuuttaa, sen kun ohjeistaa virran oikealle sähköpostiosoitteelle ja kuuntelee rahavirran laineiden loisketta?

No tietenkin se, että mikäli kaikki yksilön käytössä oleva raha on valtion operoiman sähköisen on-off kytkimen päässä, on kyseinen yksilö huomattavasti helpompi lannistaa mainitun valtion sääntöjen piiriin, olivat sen säännöt sitten millaisia vain. Esimerkkinä: mikäli jotain nimeltä mainitsematonta pandemiaa vastaan rokottautumaton tai vaikkapa äärikansallismielisiä mielipiteitä reteästi ja avoimesti ilmaiseva katsottaisiin sosialistiselle ihanneyhteiskunnalle vaaralliseksi ja siitä syystä hänen kykynsä käyttää häntä ympäröivän yhteiskunnan rahaa otetaan pois, hänet alennetaan seuraavaa ateriaansa ja turvallisen suojapaikkansa puolesta pelkäävän eläimen tasolle. Tätä mahdollisuutta ollaan jo väläytelty silloin tällöin, yleensä globaalia kommunismia ajavien tahojen suulla. Perusteluina vanhat kunnon klassikot, kuten että ”jos et tee mitään väärää, eihän sinulla ole pelättävää” jne.

Idea pysyy edelleen samana; jos käyttökelpoisia maksuvälineitä ei kerta kaikkiaan ole enää käytössäsi ja kaikki varallisuutesi voidaan poistaa pankkitililtäsi yhdellä delete-napin painalluksella, sinulta viedään samalla mahdollisuus elämään. Olisi hyvä idea pystyä tekemään jatkossakin sosialistien ja kommunistien mielestä jotain ”väärää” saamatta siitä tätä passiivista ja hidasta kuolemantuomiota, joka on paljon pahempi tuomio kuin yhden tähden täysihoitolaitoksemme, vankila.

Tämä aihe ja mielikuva saattaa näyttäytyä joutavana uhkakuvien maalailuna niin itsetietoisesti kansallismielisten kuin muidenkin tahojen mielissä, mutta jos mahdollisuus kiristää verivihollisesi hiljaiseksi elantoa uhmaamalla näyttäytyy, jättääkö poliittinen aktiivi mahdollisuuden käyttämättä? Varsinkaan sosialisti? Maailmanhistoria näyttää meille, että ei. Jos kiristämisen mahdollisuus on, sitä käytetään. Fyysisen käteisen käyttö on vapaamman yhteiskunnan puolesta puhumisen ja globaalin kommunismin vastustamisen lisäksi myös nostalgisempien aikojen puolesta puhumista. Testaapas, arvon kansallistuntoinen, onko maanläheisempi tutina ostaa paikallisesta kauppahallista muutamalla setelillä hyvälaatuista lähiruokaa verrattuna siihen, että haalit samat äpöstykset vakuumipakattuina ulkomaan versioina K- tai S- mafian mustalle kumialttarille ja maksat uhrisi muovikorttia vinguttaen? He tekevät oikeudenmukaisempaa kauppaa vasta lakien tai tuoton romahtamisen pakottamana.

Jälleen kerran tämä termi: heidän ahneutensa on laillistettua. Silti meininki on kaukana kunnollisesta ja rehellisestä. Lähes kaikki tietävät, mikä epäsuhta vallitsee kunnianarvoisten ruuantuottajien, ahneen välikäsimafian ja kuluttajan välillä. Jos on yhtään varaa olla pihtailematta, on ehkä parempi maksaa muille kuin näille maatamme kalvaville hirviökonserneille? Esimerkkinä: olen ostanut tällä viikolla paikallisesta kauppahallista mallasleipää, muikkuja, hevosen ulkofilettä, naudan maksaa, hunajaa, joitain mausteita ja kombuchaa.

Syyttäkää vaikka mistä haaveilusta ja haikailusta, ja olihan tuolla muutama muru ja 370ml suomalaista monikulttuurisuuttakin seassa, mutta näiden perustavanlaatuisten elintarvikkeiden myötä ostin mielestäni myös palasen Runo-Suomea. Sellaisen palasen, jota ei välttämättä Salesta ja Alepasta itsestäänselvyytenä löydä. Suosittelen kokeilemaan. Kyllä me taloustietoiset kansallistuntoiset suomalaiset tiedämme, miten lompakolla äänestetään, mutta me käytämme tätä ääntä aivan liian harvoin. S- ja K- konsernin hegemonia ärsyttää? Osta mahdollisimman paljon muilta. Osta torilta, kauppahallista, kaverin tutulta maanviljelijältä. Sijoita Runo-Suomen ideaaliin euro kerrallaan, kunnes joku päivä maksamme taas markoilla. Osta ruokaa vaikka suomalaisilta itsenäisiltä verkkokaupoilta omaan varastoon. Osta somepalveluiden ruokaryhmien tuottajilta tai asian harrastajilta. Joko Alkon monopoli ärsyttää? Osta EU:n sisältä ulkomailta. Jos sinulla on hyödykkeitä, lihaa, munia, hunajaa tai kasviksia, kierrä kaikki turhuudet ja tee vaihtokauppaa. Entä jos ruokitaan mieluummin kansansielua ja lähellä olevaa kanssaihmistä kuin tätä mätien korporaatioiden voitonmarssia? Näkisimmekö joskus McDonald’sit yhtä tyhjänä kuin Italiassa?

Tämän monelta kantilta kalutun ihmemyllyn lisäksi kalevalaisesta hyvinkin kansanläheisestä viisaudesta on esiin nostettava ajatus tiedosta, sanoista ja voimasanoista. Antero Vipuselta piti hakea ”sanoja”, ”tietoa”, ”syntysanoja”. Tiedätkö mitä maailmassa tapahtuu, voimista jotka meitä liikuttavat tai pitävät paikoillaan? Mitkä onkaan inflaation syntysanat? Mitkä ovat ne voimasanat, joilla sinut sidotaan verovelkaan? Palataan tähän myöhemmin. Kalevalassa, Impivaarassa ja Runo-Suomessa on vielä kaivelemista vaikka kuinka.

Sen vielä sanon, että Suomea miettivälle ja sille hyvää aikovalle taianomainen Kalevala, kultainen Runo-Suomi kuin neitseellisen Impivaaran ihannekin on tätä päivää siksi, että se on arkimaailman sivussa kimmeltävänä kajona irrallaan ja riippumattomana leijuva aivoitus. Sieltä voi ammentaa mielikuvia, vanhaa ymmärrystä ja ylpeyttä omista juurista, oli sitten ylilääkäri tai työtön, Helsingin ytimen sähkövaloissa tai Lapin revontulten välkkeessä. Runo-Suomi on haave heti sen kansallismielisen korvan takana, joka sitä haluaa tutkailla. Kalevalainen mytologia kuiskii tutkiskelijalleen, että kansansielussamme on pyhyyttä, arvokasta kimallusta, kohtuuden ymmärtämistä ja viisautta, joiden halpaa korviketta ei tarvitse erikseen kantaa aikojen takaa Lähi-idästä tai Atlantin takaa Hollywoodista näille pihoille.

Jälkimmäisistä voi toki nautiskella, jos sieltä nautiskeltavaa näinä päivinä enää löytää, mikäs siinä – kohtuukäyttö kai ok. Hyvä olisi silti ymmärtää, mikä on meidän ja mikä muiden, mitä kaikkea hyvin omintakeista on meidän vaalittavaksemme annettu. Muut kansat eivät sitä puolestamme tee, heillä on omat murheensa ja ilonsa, tarinoissaan ja arjessaan. Eivät he meidän kansansielumme taruista ja ideaaleista välitä, jos me emme itse pidä niistä ylpeänä huolta ja niitä hyvin säilytä. Kun pidämme, meillä on heille jotain kerrottavaakin ainutlaatuisesta maastamme ja historiastamme. Kysyvät kuitenkin jossain vaiheessa tämän pienenevän maailman illalliskutsuilla tuomion kellon lähestyessä keskiyötä.

Kun kertakäyttöiset supersankaritarinat poistuvat elinpiiristämme kantaen henkisen ja fyysisen suklaapopcorninsa mukanaan, seisoo vaka vanha Väinö edelleen kansallismielisten autereisessa mielenmaisemassa ruisleipä repussa pullottaen ja Impivaara kimmeltää aamunkoitteessa neitseellisenä ja elinvoimaisena. Vanhassa vara parempi, vanha on uusi uusi.

Lue myös kirjoittajan aiemmat tekstit Partisaanista:

Kaarnan kynästä: Mestari Linkolan erehdykset (2 kappaletta)

Sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Toinen sananen kansallismielisyydestä ja kristinuskosta

Haastattelussa Ukraina-tukilevyn julkaissut Juha Kaarna Kettunen