Kirja-arvostelu: Esa Paloniemen Tulikiila

Tulikiila on oululaisen indiekirjailija Esa Paloniemen seitsemäs teos.

Kolumnit

En ollut aiemmin tietoinen Esa Paloniemen kirjallisesta tuotannosta, mutta kansallismielisen kirjallisuuden – etenkin fiktiokirjallisuuden – kenttä on niin kapea, että tartuin lukuhaasteeseen suurella mielenkiinnolla. Lisäksi sotaa käsittelevät seikkailukirjat eivät yleensä kuulu lukulistalleni, mutta päätin tässä tapauksessa sivuuttaa ennakkoluuloni ja antaa Tulikiilalle mahdollisuuden.

Kirjan otin käsiini kuitenkin pienen kyynisyyden tunteen kera, sillä kirjan teema on sellainen, josta valtavirta kirjoittaa kansallissosialismia demonisoiden ja vahvistaen esimerkiksi SS-miehistä kirjoitettuja pahuuden myyttejä.

Sitä ikään kuin odotti, että koska tulee kohtaus, jossa kirjailija tuo kansallissosialismin valheellisen pahuuden esille. Ilokseni sain kuitenkin varsin pian huomata, ettei tämä kirja toista kuluneita kliseitä.

Kritiikkiä

Alku vaikutti lupaavalta, ja kirjailijan taidot tulivat hyvin esille. Innostus koki kuitenkin varsin pian pienen kolauksen: kappaleessa 9 (Auringon lapset) tuli pettymys. Miksi kirjailija on pilannut hyvän tarinan lisäämällä mukaan moista hölynpölyä? Liikaa kirjan juonta paljastamatta, ja jotta lukija saisi itse muodostaa oman mielipiteensä, en avaa kyseisen kappaleen tapahtumia tässä sen enempää. Totean vain, että jopa fiktiiviseen kirjaan moiset tapahtumat tuntuivat liioitelluilta.

Kirjoittaja tuntui perehtyneen saksalaisuuteen erittäin tarkasti aina sotilasarvoista siirtomaihin ja kansallissosialistisen puolueen sisäisiin ristiriitoihin saakka. Siksi moisten tapahtumien mukaan otto tuntui riman alitukselta. Asia, jossa halvennettiin yhtä kansallissosialismin ydinajatusta: perhettä. Kirjailijan luulisi ymmärtävän, että hänen lukijakuntansa tuskin koostuu siitä aineksesta, joka vielä tänäkin päivänä uskoo toisen maailmansodan aikaan juutalaisten ruumiiden rasvasta tehdyn saippuaa tahi lukee kuin piru raamattua valtamedian syöttämää valhepropagandaa Hitlerin järkkymättömästä arjalaisihanteesta.

Luvussa esitelty tapahtumaketju laski ainakin omaa lukuintoa merkittävissä määrin. Jäin vain ihmettelemään, että miksi? Tarinassa olisi ollut kiinnostavuutta tarpeeksi ilman tuota välikohtaustakin. Sen mukaan tuominen tuntui häthätää kokoon kyhätyltä, jotta saataisiin lukijan mielenkiinto pysymään yllä. Omasta puolestani asiassa kävi juuri päinvastoin, innostus koki kovan kolauksen.

Ruusuja

Jatkoin kuitenkin lukemista toivoen, ettei aiheeseen enää palattaisi. Tyytyväisenä totesinkin, että sitä lähinnä enää sivuttiin muutamin lausein. Lukuinto palasi ja tarinan edetessä selveni myös, miksi kirja kuvasi alkuun kahta ihan eri tarinaa.

Ensin oli tarinaa suomalaisista SS-miehistä, sitten toisaalla kappaleet käsittelivät Hitlerin salamurhan suunnittelemista. Alkuun tämä herätti pientä ihmetystä ja tuntui, ettei niillä ole keskenään mitään tekemistä. Tarina onneksi jatkuttuaan yhtenäistyi, ja lukijana pääsi paremmin perille, miten nämä kaksi tarinaa toisiinsa liittyivät.

Kerronta oli sujuvaa ja tarina mielenkiintoinen. Aiemmin mainittu epäkohta unohtui ja kirjan juoni vei mukanaan. Kerronta paljasti juuri sopivasti, ja jännitys tiivistyi tarinan edetessä niin, että teki mieli lukea kirja yhdeltä istumalta loppuun. Lopputulos oli mielestäni oikein sopiva päätös tarinalle ja antaa myös kirjailijalle hyvän inspiraation jatkaa tarinaa uuden kirjan muodossa.

Hyvällä oikoluvulla ja tiettyjä asiavirheitä korjaamalla kirjasta saisi vieläkin toimivamman kokonaisuuden. Kirjailijaa kannustankin luetuttamaan seuraavan teoksensa toisella ihmisellä, sillä omalle tekstille tulee usein sokeaksi ja pienet epäkohdat saattavat jäädä kokonaan huomiotta. Lukemisen sujuvuutta helpottavaa oikeinkirjoituksen tarkistusta voisi myös harkita. Kirjoitusvirheet ja epäselvät kappalejaot menettelevät kyllä harrastekirjallisuudessa, mutta tällaiselle potentiaalille toivoisi kyllä, että kirjoitusasuun kiinnitettäisiin enemmän huomiota.

Kaiken kaikkiaan kirja oli mielenkiintoinen ja parhaassa tapauksessa haastaa lukijan ottamaan itse selvää todellisista tapahtuneista asioista. Aina voi oppia jotain uutta. Mikäli fiktiivinen kirja kannustaa perehtymään asioihin, niin mielestäni silloin on kirjailija jotain tehnyt oikein!

Adolf HitlerEsa PaloniemiHistoriaHolokaustiKansallismielinen kulttuuriKansallissosialismiKirjallisuusKolumnitKulttuuriToinen maailmansota

Keskustelu

Ei kommentteja

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Lue seuraavaksi