Lauri Pihkala, valkoisen Suomen valmentaja

Lauri ”Tahko” Pihkala (vuoteen 1906 asti Gummerrus) syntyi Pihtiputaalla pappissukuun, ja oli perheensä kuopus. Hänen isänsä Aleksander Gummerrus oli paitsi kirkkoherra, myöskin pappissäädyn edustaja valtiopäivillä. Isän lisäksi myös Pihkalan kaksi setää toimi niin ikään pappissäädyn edustajina valtiopäivillä, joten valtiolliset ja kansalliset kysymykset olivat läsnä Pihkalan elämässä lapsuudesta asti. Tahkon veli Martti Pihkala (1882 – 1966) vaikutti muun muassa jääkäriliikkeessä, Suojeluskunnassa ja Lapuan liikkeessä. Tahkolla oli kaikkiaan kymmenen sisarusta.

Perhetaustansa ansiosta Pihkala koki kansallisen heräämisen melko varhain. Urheilusta tulikin hänelle väline, jolla parannettiin suomalaisen rodun terveyttä ja valmiutta sotien koitoksiin. Itsenäistymisen kynnyksellä tämä väline auttaisi suomalaisia repäisemään itsensä irti Venäjästä. Siinä missä 1800-luvun suomalaisuusliike halusi opettaa kaikki suomalaiset lukemaan ja laskemaan, tuli Pihkalan 1900-luvun tehtäväksi opettaa suomalaiset liikkumaan.

Yhdysvaltojen matkalla 1907 oli lähtemätön vaikutus Pihkalaan, sillä matkan aikana hän näki maailmanluokan urheilijoita, joille Helsingin parhaatkaan juoksijat eivät olisi pärjänneet. Katsomoissa hän näki sellaista hurrausta ja meteliä, jota ei Suomessa osattu kuvitellakaan. Tuolloin hän sai myös baseball-ottelun pohjalta kipinän pesäpallon kehittämiseen.

Urheilijana Pihkala edusti Suomea vuosien 1908 ja 1912 olympiakisojen yleisurheilussa. Hän voitti Suomen mestaruuden 400 metrillä vuosina 1910, 1911 ja 1912. Vuosina 1911 ja 1912 myös 200 ja 800 metrin mestaruudet.

Suomessa Pihkala näytti ymmärtäneen urheilun propaganda-arvon ensimmäisten joukossa, sillä hänestä Tukholman kesäolympialaisiin lähtevät ansaitsisivat taloudellista tukea: ”Kuta useammin Suomen waakuna lipputankoon kohoutuisi tai etummaisen miehen paidassa välkkyisi, sitä useammin kääntyisi katsojien huomio Suomeen.”

Eugeniikka

Vuonna 1912 Pihkala valmistui Keisarillisesta Aleksanterin yliopistosta filosofian kandidaatiksi opiskeltuaan kansantaloutta, käytännön filosofiaa, latinaa ja Pohjoismaiden historiaa.

Saman vuoden Amerikan matkallaan Pihkala opiskeli Massachusettsin Springfieldin voimisteluyliopistossa voimistelun opettajaksi. Omien sanojensa mukaan hän kiinnostui tuolloin rodun parantamisopista, eugeniikasta, jonka renkinä urheilun pitäisi toimia.

Pihkala kirjoitti, että eugeniikan harjoittajat suhtautuvat erittäin suopeasti voimisteluun ja urheiluun. Hänen mielestään sivistyskansoja uhkaava rodun rappeutuminen ja kuoleminen oli estettävä kaikin voimin. Hän uskoi terveen ruumiin antamisen jälkeläisille voivan muodostua ankaraksi siveelliseksi velvoitukseksi ja kaiken rotukelpoisuutta edistävän kohoavan maineeseen.

1913–1917 Pihkala toimi Suomen voimistelu- ja Urheiluliiton (SVUL) urheiluneuvojana.

Itsenäistyminen ja vapaussota

Samalla kun venäjänjuutalaiset Lenin ja Trotski johtivat bolsevikkien vallankumousta, alkoi Tahko Martti-veljensä kanssa kiertämään Suomea suojeluskuntien perustamiseksi. Toiminta suututti punaisia, ja osa puheiden kuulijoista pelkäsi Tahkon joutuvan vankilaan palopuheidensa johdosta. Veljekset perustivat tiettävästi yli 40 suojeluskuntaa.

Tahkon tavoitteena oli saada suojeluskuntiin mukaan kaikki itsenäisyystaistelijat, yhteiskuntaluokkaan katsomatta. Pihkala vihasi punaryssien johtajia, mutta ei suomalaista työmiestä.

Tammikuussa 1918 Pihkala lähti Pohjanmaalle ja liittyi vapaaehtoisena valkoiseen armeijaan, toimien lähinnä propagandatehtävissä Hans Kalmin pataljoonassa. Hän osallistui ainakin kahteen taisteluun: Vehkajärven kahakkaan 25. helmikuuta ja Kuhmoisten taisteluun 10. maaliskuuta.

Läheskään kaikki historiantutkijat eivät vahvista tutkija Marjo Liukkosen väitteitä, joiden mukaan Pihkala olisi johtanut tai osallistunut Harmoisten sairaalan verilöylyyn, jossa punaisten potilaita ammuttiin sänkyihinsä. Liukkosen käyttämistä lähteistä ei löydy tukea näille väitteille.

Vapaussodan jälkeen

Suojeluskunnista tuli tärkeä alusta Pihkalan toiminnalle. Hän toimi 1921–1926 Suojeluskuntain Yliesikunnan urheilutarkastajana ja 1931–1944 Suojeluskuntain Yliesikunnan urheiluosaston osastopäällikkönä. Suojeluskunnat rakensivat sotien välisenä aikana toistasataa urheilukenttää eri puolille Suomea.

1920-luvun alussa Pihkala kehitti ”suursuomalaisen” pesäpallon lopulliseen muotoonsa, jota pelattaisiin Äänisjärveltä Pohjanlahteen ja Auran rannoilta Ruijan suulle. Lajia tekivät tunnetuksi etenkin suojeluskuntalaiset ja lotat. Pihkalan ajattelussa tulen ja liikkeen yhdistävä pesäpallo palveli sotilaskuntoisuuden kehittämistä: etenijä kuoli, ellei ehtinyt pesään ja koppi aiheutti haavoittumisen. Pallonheitto vastasi kranaatinheittoa ja pesään heittäytyminen syöksyä tulisuojaan. Laji opetti käskemään, tottelemaan, päättämään ja toimimaan nopeasti.

Pesäpallo ei ollut suinkaan ainoa maanpuolustuksen tarpeisiin kehitetty laji; Pihkala paransi suomalaisten sotilaallista valmiutta ja toimintakykyä muun muassa maastohiihdolla, ampumaurheilulla ja tiedustelujuoksulla, joka tunnetaan nykyään suunnistuksena. Pihkala propagoi näitä lajeja myös syrjäseutujen asukkaille sopiviksi, koska hän ymmärsi ajoissa, että hänen ”urheilukenttä joka kylään” ‑unelmansa ei tulisi toteutumaan.

Pihkalan ajattelussa elämä oli jatkuvaa taistelua: ”Missään ei ole niin paljon liikuntoa eikä liikunnolla ole missään niin ratkaisevaa merkitystä kuin taistelutoiminnassa ja sodassa.” Urheilu oli ”muinaisajan sotaharjoitusta ja leikkisotaa”, mikä selitti siihen liittyvän ”pyrkimyksen äärimmäiseen suoritustehoon”, joka lietsoi ennätyskiihkoa. Pihkala vastusti urheilun ammattimaistumista ja ruskeita kirjekuoria koko uransa ajan.

Lapsuudesta lähtien Pihkalan suosikkilajina oli hiihto; Toisinaan hiihtoretkien pituudeksi saattoi kertyä kolmekin sataa kilometriä. 1930-luvun alkupuoliskolla Pihkala ja muut urheiluvaikuttajat propagoivat hiihtoloman puolesta. Ratkaisevassa asemassa sen edistämisessä oli Pihkalan koko aukeaman kirjoitus Suomen Kuvalehdessä vuonna 1931. Vuodesta 1934 lähtien koululaiset ovatkin nauttineet hiihtolomasta, vaikka nykyajan pullamössösukupolvi on yksissä tuumin hylännyt tämän verrattoman liikuntamuodon.

1936 kansainvälisen virkistystoimen ja vapaa-ajan kongressissa Pihkala pääsi tutustumaan Saksan kansallissosialistien Kraft durch Freude ‑järjestöön, joka järjesti työläisille virikkeellisiä vapaa-ajan aktiviteetteja. Kongressi kiinnitti huomiota teollistuvien yhteiskuntien yksitoikkoistuviin töihin, jonka todettiin vaativan huomion kiinnittämistä oikeanlaiseen vapaa-ajan käyttöön.

Samana vuonna Tahko oli toimittajana Berliinin olympialaisissa, jossa näki myös Hitlerin.

Sotien jälkeen

Jatkosodan jälkeen Pihkala oli mukana suunnittelemassa aseellista vastarintaa Suomessa siltä varalta että Neuvostoliitto miehittäisi maan. Jo jatkosodan aikana Pihkala riitautui lopullisesti Urho Kekkosen kanssa, vaikka jo aiemmin Kekkosen kosteat ravintolaillat olivat aiheuttaneet närää Pihkalassa.

Pihkala ei kylmän sodan vuosina kannattanut kumpaakaan suurvaltaa. Pihkala kannatti pohjoismaista puolustusliittoa, josta kirjoitti Suomen Kuvalehteen artikkelin.

Ruotsi oli tärkeä maa Pihkalalle. Pihkalan ruotsalaisiin ystäviin lukeutui muun muassa Clarence von Rosen, joka on kaikkien aikojen merkittävimpiä ruotsalaisia urheilujohtajia. Clarence von Rosen tuki Pihkalaa taloudellisesti, kun Pihkala menetti työpaikkansa suojeluskuntien lakkauttamisen yhteydessä. Clarencen pikkuveli Eric von Rosen lahjoitti Suomen valkoiselle armeijalle maaliskuussa 1918 hakaristeillä koristetun lentokoneen, joka antoi sysäyksen Suomen ilmavoimien perustamiseen. Von Rosenin veljekset olivat mukana myös Ruotsin kansallissosialistisessa toiminnassa.

Ammatillinen ura

1909–1929 Suomen Urheilulehti: Toimitussihteeri, päätoimittaja, avustaja
1913–1917 Suomen Voimistelu- ja Urheiluliiton urheiluneuvoja
1918–1921 Sotaministeriön ja sotaväen esikunnan urheiluasian toimistopäällikkö
1921–1926 Suojeluskuntain Yliesikunnan urheilutarkastaja
1926–1927 Puolustusministeriö
1927–1930 Puunjalostusteollisuuden Työnantajaliitto
1931–1944 Suojeluskuntain Yliesikunnan urheiluosaston osastopäällikkö

Viimeiset vuodet

Rauna-vaimon kuolema vuonna 1978 käynnisti Pihkalan elämän viimeisen, yksinäisen ajanjakson. Pihkala itse poistui keskuudestamme 93-vuotiaana 20.5.1981. Pari on haudattu vierekkäin Aitolahden hautausmaalle.

Pihkalan muistotilaisuudessa pidetyssä puheessa kiteytettiin hänen merkityksensä maanpuolustukselle:

”Harvoin kai ajatellaan sitä, että hänen kehittämänsä massaurheilu suojeluskunnissa tuotti ne kymmenet tuhannet valiohiihtäjät, ampujat ja ylipäänsä ne valiosotilaat ja johtajat, joiden kunto ja taito runkona ja kärkenä teki mahdolliseksi itsenäisyyssotiemme ratkaisevat teot Tolvajärven uskoa antavasta voitosta alkaen. Suomi pysyi maailmankartalla.”

Helsingin olympiastadionin viereen pystytettiin Lauri Pihkalan patsas Pihkalan syntymän 100-vuotispäivänä 5.1.1988.

Aikaansa edellä

Terveyden edistäjänä Pihkala esitti aikaansa edellä olevia näkemyksiä.

Hän arvosteli jo 20-vuotiaana suomalaisten urheilijoiden tupakointia ja alkoholinkäyttöä. Hän myös itse eli kuten saarnasi: Pihkala ei koskenut viinaan eikä tupakkaan, ja hän suhtautui yhteistyökumppaneidensa päihteidenkäyttöön jyrkän kielteisesti.

Liikunnan ja päihteettömyyden lisäksi hän esitti sairauksien ehkäisemiseksi raikasta ilmaa, auringonvaloa ja siistejä sisätiloja.

Pihkala huolestui arkiliikunnan vähenemisestä ja lihavuuden yleistymisestä jo 1960-luvun alussa. Onneksi mies ei ole näkemässä tätä päivää, jolloin viimeisetkin liikkeen rippeet minimoidaan sähköpotkulaudoilla, jotka pitäisi muutenkin rajata korkeintaan invalidien käyttöön.

Kynän ja miekan liitto

Pihkala kirjoitti lehtiin yhtäjaksoisesti vuodesta 1907 vuoteen 1975, kaikkein eniten Suomen Urheilulehteen, johon artikkeleita kertyi yli 200. Eniten Pihkalan kirjoituksia päätyi luonnollisesti urheilu- ja suojeluskuntalehtiin.

Päätoimittajan virkaa Pihkala suoritti Suomen Urheilulehdessä 1919–1925 ja Kirissä 1929–1931. Varsinkin sotien aikana ja ennen itsenäistymistä Pihkala kirjoitti pseudonyymin takaa.

Pihkala kirjoitti lukuisia kirjoja ja pamfletteja, kuten:

• Urheilijan opas (1908)
• Joka miehen koneoppi eli liikunnon merkityksestä (1909)
• Koululaisurheilijan opas (1914)
• Nykyhetki ja urheiluväen velvollisuudet (1917)
• Pesäpallopelin säännöt sekä opetus- ja harjoitusohjeita (1922)
• Tahkon mukana Jenkkien maassa (1926)
• Aavistuksia, ajatuksia, aikomuksia. Kirjoitelmia vuosilta 1908–1915 (1927)
• Hitaasti kiiruhtamisen kilpailu (1934)
• Suomen latuja (1941)
• Suomen miehen kuntokurssi (1943)
• Olympialaiset ovella. Huomioita ja huolia, ehdotuksia ja ennustuksia asiasta ja sen vierestä (1952)

Vasta 20-vuotiaan Pihkalan kirjoittama Urheilijan opas oli suurmenestys, ollen samalla ensimmäinen suomalainen yleisurheilun valmennusopas.

Pihkalan seuraava kirja Joka miehen koneoppi eli liikunnon merkityksestä (1909) jatkoi samaa linjaa. Kirjassa hän varoitti ammattilaisurheilun vaaroista ja korosti, että urheilulla urheilun vuoksi ei ole olemassaolon oikeutusta.