Toni Jalonen: Minkälainen elokuvatuotanto meidän on luotava?

Kirjoitus on julkaistu alun perin Sinimustan Liikkeen sivuilla.

Kulttuuri

Milloin viimeksi kävit elokuvissa ja näit siellä hyvän kotimaisen elokuvan? Sellaisen, joka herätti voimakkaita tunteita, valoi sinuun kansallistunnetta ja sai sinut kokemaan olevasi osa yhteistä tarinaamme? Moni varmasti vastaa, että Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas oli tällainen elokuva – eivätkä he olisi lainkaan väärässä. Louhimiehen Tuntematon sotilas on varsin onnistunut elokuva ja 2010-luvun parhaita, ellei paras kotimainen elokuva. Mikä siitä sitten tekee niin hyvän? Varmasti esimerkiksi mittakaavaan nähden sopivan korkea budjetti, hyvät näyttelijäsuoritukset sekä ohjaajan ja muun työryhmän kova työ. Näiden ohelle nostaisin kuitenkin suurimmaksi syyksi elokuvan aiheen resonoinnin suomalaisessa kansassa. Elokuvan tekeminen maksoi yli 7 miljoonaa euroa, mutta sen kävi katsomassa yli miljoona katsojaa ja sen tuotto oli 15 miljoonaa. Selvästikin sille oli tilausta. Suurelle osalle meistä Tuntematon sotilas on tullut äidinmaidossa tutuksi joko elokuvamuodossa tai kirjana – vähintäänkin lentävinä lauseina. Lisäksi itse sota on tietenkin monelle meistä hyvinkin tuttu ja syystäkin. Vuoden 2017 Tuntematon sotilas oli ehdottomasti merkkitapaus, mutta se myös herätti kysymyksen siitä, miksei tällaista tunnetta luovia elokuvia ilmesty useammin. Mitä se vaatisi ja mitä se tarkoittaisi?

Elokuva-ala on brutaalia teollisuutta. Kaikessa on pitkälti kyse siitä, paljonko rahaa ja resursseja on käytössä. Jos ei ole rahaa vuokrata ja kuskata kalustoa, palkata näyttelijät ja kuvausryhmä sekä ruokkia kaikki, niin ammattimaisen elokuvan kuvaaminen on todella vaikeaa. Suomessa elokuvien suurin rahoittaja on jo vuosikymmeniä ollut Suomen elokuvasäätiö. Se toimii itsenäisesti, mutta opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää säätiölle määrärahoja elokuvien tuotannon ja jakelun, esittämisen sekä elokuvakulttuurin tukemiseksi. Tukivaransa säätiö saa kokonaisuudessaan Veikkauksen tuotoista ja se jakaa niitä vuosittain elokuville kymmenien miljoonien eurojen edestä. Elokuvatuotantojen lisäksi säätiö rahoittaa myös elokuvafestivaaleja ja teattereiden laitehankintoja, sekä markkinointia ja levitystä. Järjestelmä on nähdäkseni ihan sujuva, mutta siinä on parantamisen varaa. Elokuvasäätiön ollessa riippuvainen Veikkauksen tuloista se on jokseenkin epävakaalla pohjalla. Olisikin hyvä, jos sen lisäksi tai sen sijaan valtiolta löytyisi elokuvatuotannolle korvamerkittyä rahaa. Tämä myös tarkoittaisi sitä, että valtion linjalla olisi vaikutusta sen elokuvatuotantoon. Valtiojohdon ollessa kansallismielinen tämä tietenkin tarkoittaisi luonnollisesti kansallismielistä elokuvatuotantoa. Tämä olisi vain hyvä asia, sillä kansallismielisyys on kansakunnan elinehto.

Minkälaista elokuvaa tämä kansallismielinen elokuvatuotanto sitten tuottaisi? Mielestäni hyvältä idealta kuulostavat esimerkiksi korkealla budjetilla tehty Kalevala-filmatisointi, joka olisi jaettu esimerkiksi kahdeksi lähemmäs kolmen tunnin elokuvaksi. Sellaisessa teoksessa olisi valtavasti potentiaalia ja se taatusti herättäisi kiinnostusta myös kansainvälisesti, sen lisäksi että se elävöittäisi kansalliseepostamme ja toisi sitä uudella tavalla tutuksi uusille sukupolville. Se myös vahvistaisi kansallistunnettamme, mikä on aina hyvä asia. Toinen hyvä idea olisi tehdä suurmiesten elämäkertoja tai elokuvia Suomen historiasta. Miltä kuulostaisi saada vihdoinkin Mannerheim-elämäkertaelokuva, joka ei sijoitukaan Afrikkaan? Mika Waltari taas on yksi parhaista suomalaisista kirjailijoista ja hänen teoksiaan filmatisoitiin ahkerasti etenkin mustavalkoisten elokuvien aikakautena, mutta sitten se melkein kokonaan loppui. Voisimmeko saada esimerkiksi laadukkaasti tehdyn historiallisen elokuvan Mikael Karvajalka ‑romaanista? Kansainvälisellä yhteistyöllä sitten vielä perään jatko-osa, eli Ottomaanien valtakuntaan sijoittuva Mikael Hakim. Itseäni kiinnostaisi erityisesti elokuva Elias Simojoen mielenkiintoisesta persoonasta ja vaiherikkaasta elämästä – tai vaikkapa Vihtori Kosola ‑elokuva, jossa käytäisiin läpi sotien välisen ajan isänmaallinen liike Lapuan herätyksestä epäonnistuneeseen Mäntsälän kapinaan asti. Erilaisista Suomen alueella käydyistä sodista löytyy myös paljon ainesta kansallishenkeä nostattaviin elokuviin. Elokuva on kulttuurin alitajunnan ilmaisija ja peili, jolla on muisti. Kun kokonainen kansakunta uneksii elokuvan kautta samoja myyttisiä unia, alkaa todellisuus muistuttaa niitä.

Miten paljon olemmekaan nähneet elokuvissa moraalittomuutta, riettautta ja muutenkin huonoa esimerkkiä nuorille. Elokuville on olemassa jo ikärajat, joilla pyritään suojaamaan liian nuoria epäsopivalta sisällöltä, mutta Suomen elokuvatuotannon ollessa konservatiivisen hallinnon alaisuudessa voitaisiin elokuvista karsia tehokkaasti epäterveet vaikutteet pois säätelemällä myönnettäviä tukia. Rahaa myönnettäisiin kansallistunnetta herättäville ja terveitä arvoja edistäville elokuville, mutta sitä ei myönnettäisi näitä nakertaville tuotoksille. Jos jotkut rappiotaiteelliset ryhmittymät tahtoisivat siitä huolimatta tehdä kenties ajatusmaailmansa alennustilaa ilmentäviä teoksia, niin ne saisivat tehdä niitä omilla rahoillaan ja esittää omissa oloissaan, mutta niitä ei näytettäisi suomalaisissa elokuvateatteriketjuissa. Tämä jälkimmäinen muuten vaatisi sitä, että meillä myös olisi aidosti suomalaisia teatteriketjuja. Tällä hetkellä Suomen kaksi suurinta ketjua ovat ulkomaalaisomistuksessa; Finnkino yhdysvaltalaisessa ja Bio Rex ruotsalaisessa omistuksessa.

Kansa voi paremmin, jos se saa nauttia laadukkaasta ja hyvähenkisestä taiteesta. Jos tarjolla on vain matalamielistä ryönää, niin kansan ajattelu alkaa kuvastaa sitä. Aina on myös se mahdollisuus, että ihmiset vain jättävät moiset teokset katsomatta. Voisiko tämä näkyä jo nyt siinä, että kotimaiset elokuvat eivät yleensä raavi kasaan kovin suuria katsojalukuja, ellei kyseessä ole juuri jokin Tuntemattoman sotilaan kaltainen tapaus tai sitten jokin lastenelokuva tai kepeä komedia? Elokuvalippujen suhteettoman korkea hinta on myös yksi tekijä tässä ja se on myös asia, johon itse kiinnittäisin huomiota, jos olisin mukana siitä päättävissä pöydissä. Taiteen tehtävä on ylevöittää ja innostaa, eikä turruttaa ja luoda matalamielistä kulttuuriympäristöä. Kansallismielisyys, konservatiivisuus – tai pikemminkin niin kutsuttu taantumuksellisuus – on tähänkin kysymykseen yksi varsin varteenotettava ratkaisu.

Lähde

Sinimustan Liikkeen kannattajakortin voi täyttää sähköisesti täällä!

Aktivismi Elokuvat Kansallismieliset Kansallismielisyys Kulttuuri Politiikka Sinimusta Liike Toni Jalonen Uutiset

Keskustelu

12 kommenttia

Partisaani ei väitä eikä takaa, että kommenttien sisältämä tieto olisi virheetöntä tai täydellistä.

  • Toni

    Vastaa

    Jos vaikka Mikael Karvajalasta tehtäisiin elokuva, niin sehän olisi täynnä neekereitä, miehiä mekoissa jne. Ei näissä elokuvissa ole enää historiallinen korrektius lainkaan tärkeää, vaikka kyseessä olisi elokuva joka pohjaisi täysin todelliseen maailmaan ja tapahtumiin. Elokuva on propagandaa, ei taidetta. Ja näin on ollut jo kauan.

  • Seppä

    Vastaa

    Hyvä kirjoitus. Näitä olen myös itse pohtinut ja varsinkin Kalevalasta kertova monta elokuvaa käsittävä kokonaisuus olisi hyvin tehtynä kaikille suomalaisille itsetuntoa kohottava vaikutus.

    • Nimetön

      Vastaa

      Ei tartte pohtia enää. Kalle Holmberg ohjasi jo tällaisen vuonna 1982.

    • TT

      Vastaa

      Suomessa on tehty joskus ihan tolkullista Kalevala-aiheista fantasiaa. Siis ei mitään Rauta-aika- tyyppistä kommunistien sekoilua. Alla on joitakin kohtauksia: 

      https://www.youtube.com/watch?v=MOG57p7I_cM

      • TTT2

        Vastaa

        Piirpauken Konevitsan kirkonkellot ‑kappaleen kuvituksena käytetään tässä Sampo-elokuvaa vuodelta 1959.

        Se oli neuvostoliittolaisen Mosfilmin kanssa yhteistyössä valmistettu produktio.

        Jo lähtökohdat osoittavat, ettei kyseessä tietenkään ollut ”kommunistien sekoilua”, koska heillä – siis kommunisteilla – oli ankara sanansa sanottavana siihen, miten suomalaisten kansalliseeposta tulee alle viisitoista vuotta sodan päättymisen jälkeen tulkita!

    • Nimetön

      Vastaa

      hyvä alku olisi väsätä syväluotaava dokumenttielokuva kansalaisaktivisteista nykysuomessa.

  • Pois Helsinkikeskeisyydestä

    Vastaa

    En periaatteesta käy katsomassa suomalaisia elokuvia kun näyttelijät poikkeuksetta kornisti ylinäyttelee koko ajan. Ei kukaan oikea ihminen käyttäydy tai huuda arjessa niinkuin elokuvissa.

    Sen sijaan sarjoista aivan ylivoimaisia ovat Tankki täyteen, Reinikainen, Vain muutaman huijarin tähden, Mooseksen perintö, Peräkammaripojat, Turvetta ja timantteja … Huomaatteko, Tampere. Ei Helsinki vaan Tampere. Sielä osataan tehdä viihdyttäviä kotimaisia sarjoja.

    • Sami Hartikainen

      Vastaa

      Visa Mäkinen oli kanssa uran uurtajana. Pori oli hänen leffojen tapahtumien kuvauspaikkana. Ja sen jälkeen Timo Koivusalo ohjannur aika paljon Nakkilassa. Eikä sovi pois unohtaa ollenkaan Markku Pölöstä Karjalasta.

  • Sensuela

    Vastaa

    Ihmettelen tätä Kalevala-elokuvan kaipuuta. Onko Rauta-Aika liian korkealentoinen, transgressiivinen ja kiihottava ja Halosen versio taas turhan huuruinen? Millaista pikkusievää ja estetisoitua sankaruuden kuvausta vielä kaivattaisiin, joka kassamagneettina imisi leffateatterit täyteen? Toki Sami Hedbergin Luokkakokouksen olisi voinut jättää tekemättä, mutta on aika raisua syyttää suomalaista elokuvaa nuorison henkisestä rappiosta ja ehdottaa tilanteen korjaajaksi kolmituntista Vihtori Kosola the Movieta samalla, kun esimerkiksi sosiaalisen median kautta yhä nuorempien kohtaaman pornoistuneen ja raaistuneen kuvaston arkipäiväistymisestä ja sen vaikutuksista on puhuttu jo vuosia. Tämä perunakellarilta haisevan vanuuntuneen töppösen mielenmaisemalla, sivistyksellä ja karismalla varustettu teksti olisi kannattanut jättää kirjoittamatta ja säästää pohdinta aiheen substanssista jotain ymmärtävälle – tai oikeastaan lähes kenelle tahansa muulle kolmiulotteiseen ajatteluun kykeneväiselle. Kihlattunsa voisi nyt tehdä humaanin teon, takavarikoida Tonilta näppiksen ja laittaa tälle jonkun Yle Areenan 1950-luvun sotilasfarssin pyörimään ja palata sitten itse tekemään taistelevia metsoja kuvaavaa ristipistotyötään valmiiksi. Se tie, jolle Jalonen näyttää suuntaa kansallisen kulttuurillisen herätyksen osalta, johtaa henkiseen ummetukseen, impotenssiin ja sisäänpäin käpertymiseen. Ehdotettua taiteellisen ilmaisun ja aihepiirien rajoittamista ollaan nähty jo pidempään kulttuurikentän vasemalla laidalla, oli kyse sitten kuvataiteesta, musiikista, elokuvasta tai akateemisesta maailmasta. Mikäli halutaan viitoittaa kulttuurin tietä kohti tällaista näpertelyä, toisteisuutta ja elinvoiman ehtymistä, resepti on jo valmiina.

  • ValhallaX

    Vastaa

    Tässä muutama idea, ja aivan ilmaiseksi.

    Rajuja yhteenottoja kansallismielisten valkoisten ja maanpettureiden välillä energiakriisistä ja nälänhädästä kärsivässä Suomessa. Monien vaiheiden jälkeen maanpetturit, heidän sionisti-isäntänsä ja erinäiset rotuvieraat maahanmuuttjajengit lyödään ja he joko uivat Afrikkaan tai muuten häipyvät maasta, lopullisesti. Loppukohtauksessa valkoiset kansallismieliset nostavat Suomen lipun jokaiseen pylvääseen ja kaikki vierran vallan tai ideologian merkit tuhotaan, pysyvästi.

    Toisessa elokuva alkaa kuvaten Suomen kansan nälänhätää, jatkuvia energiakatkoksia ja samaan aikaan jatkuvia loputtomia Gay Pride-marsseja. Hätätila synnyttää aitoa Vastarintaa ja elokuvassa näytetään, kuinka kansallismieliset keräävät voimansa ja palauttavat Suomen paempaan aikaan. Mukana myös näyttäviä kenttätuomioistuimia ja lyhtypylväitä, joita käytetään tuomioiden täytäntöön.

    Kolmannessa reippaat suomalaiset patikoivat Suomen kauniissa luonnossa ja patikkaretken aikana kuvataan jo kauan sitten voittoisasti käytyä taistelua. Lopussa Kolin kansallismaisemaa katsoessa Suomen Sodaksi kutsutun taistelun veteraanit seisovat ryhdikkäinä näkien edessään oman maansa, suomalaisten Suomen.

    Neljännessä, agenttitrillerissä, kansallismielinen ihminen soluttautuu inhan sionismin organisaatioihin ja onnistuu tekemään välttämättömän poliittisen väkivaltaisuuden pelastaakseen oman maansa. Jännittävien vaiheiden jälkeen Suomi voittaa.

    Käytännön ohjeita: Ei yhtäkään afrikkalaisnaamaa muuta kuin siinä omassa aidossa roolissaan, raiskaamassa, ryöstämässä ja tuhoamassa a la Ruotsi. Mukaan Ruotsista paenneita valkoisia ihmisiä liittymässä Vastarintaan. Jokainen sionisti kuvataan aidosti mitään peittelemättä, ei sääliä.

    Siitä lähtee. Kun nämä on nähty, voidaan hifistellä Kalevalaa.

    Elokuva on ase ja sellaisena sitä pitää käyttää.

  • ValhallaX

    Vastaa

    Narratiivin kirjoittaminen on hauskaa.

    Lisää ideoita elokuviin.

    Huumorikuvaus vihreiden pärjäämisestä maailmassa, jossa sähköt katkaistaan puoli vuorokautta koko talven ja samaan aikaan elintarvikehulto on kaaoksessa. Vihreä pyöräilee kalaan jäätyneelle järvelle ja sukeltaa avantoon, kansallismielisten rohkaisemana. Toisaalla perustetaan nimenomaan vihreille ja kulttuurimarxisteille ihan omat riksa-ambulanssit, joiden toimintasäde on 500 km. Vain siitä yli olevilla tilauksilla käytetään hiilijalanjälkeä, joka yleensä mitataan potkulla vihreän persuksiin.

    Gay Pride-marssit pidetään sähkökatkon aikana talvella. Rikastuttajat ovat mukana ja yöpyvät samoissa parakeissa Gay Pride-aktiivien kanssa ja kukaan ei koskaan puutu siihen, mitä parakeissa tapahtuu. ”Se mitä Parakissa tapahtuu, jää Parakkiin”. Tässä sovelletaan Solzhenitsynin aidosti kuvaamaa Gulag-idylliä, suoraan sionistien Neuvostoliitosta. Poliittiset eli vihreät majoitetaan aina tavallisten väkivaltarikollisten kanssa, näin he saavat elää Unelmaansa hassusti.

    Sionistit taas saavat opettaa derivoimista sähkökatkon aikana kamputsealaisessa ulkoilmaparantolassa, jossa kynsien alla on syytä olle maata tai röhnää, muuten tulee saunan takana ”koulutusta”. Hedge Fund tarjotaan lautasella aterian aikana.

    Mukana musiikkia ja tanssia, sielukkaasti.

    Kaikki ratkiriemukasta arkipäivän sionismia realistisesti kuvaten.

  • ValhallaX

    Vastaa

    Lisäksi vielä woke-näkökulma.

    Tehdään holokausti-elokuva, jossa nykyiseen woke-tapaan kaikki näyttelijät, etenkin uhrit ovat hassusti mustia. Näinhän esim. Englannissa sionisti pistää entisaikojen kuningattariksi nyky-ajan kongolaisia.

    Pistetään paremmaksi ja tehdään ratkiriemukas holokaustifarssi, jossa kaikki pääosan esittäjät ovat mustia afrikkalaistaustaisia. Koska kyseessä on operetti-tyyppinen ilakointi, elokuva tehdään realistiseen tyyliin ja kaikille käy, kuten todellisuudessa, paremmin kuin esim. saksalaisille siviileille Dresdenissä. Olemme woke-eturivissä. Emme kunnioita ketään, kaikki saavat osansa, etenkin sionistinen ylivalta.

  • Vastaa

    Kommentit julkaistaan viiveellä eivätkä näy heti.

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

    Lue seuraavaksi