Toni Jalonen: Minkälainen elokuvatuotanto meidän on luotava?

Milloin viimeksi kävit elokuvissa ja näit siellä hyvän kotimaisen elokuvan? Sellaisen, joka herätti voimakkaita tunteita, valoi sinuun kansallistunnetta ja sai sinut kokemaan olevasi osa yhteistä tarinaamme? Moni varmasti vastaa, että Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas oli tällainen elokuva – eivätkä he olisi lainkaan väärässä. Louhimiehen Tuntematon sotilas on varsin onnistunut elokuva ja 2010-luvun parhaita, ellei paras kotimainen elokuva. Mikä siitä sitten tekee niin hyvän? Varmasti esimerkiksi mittakaavaan nähden sopivan korkea budjetti, hyvät näyttelijäsuoritukset sekä ohjaajan ja muun työryhmän kova työ. Näiden ohelle nostaisin kuitenkin suurimmaksi syyksi elokuvan aiheen resonoinnin suomalaisessa kansassa. Elokuvan tekeminen maksoi yli 7 miljoonaa euroa, mutta sen kävi katsomassa yli miljoona katsojaa ja sen tuotto oli 15 miljoonaa. Selvästikin sille oli tilausta. Suurelle osalle meistä Tuntematon sotilas on tullut äidinmaidossa tutuksi joko elokuvamuodossa tai kirjana – vähintäänkin lentävinä lauseina. Lisäksi itse sota on tietenkin monelle meistä hyvinkin tuttu ja syystäkin. Vuoden 2017 Tuntematon sotilas oli ehdottomasti merkkitapaus, mutta se myös herätti kysymyksen siitä, miksei tällaista tunnetta luovia elokuvia ilmesty useammin. Mitä se vaatisi ja mitä se tarkoittaisi?

Elokuva-ala on brutaalia teollisuutta. Kaikessa on pitkälti kyse siitä, paljonko rahaa ja resursseja on käytössä. Jos ei ole rahaa vuokrata ja kuskata kalustoa, palkata näyttelijät ja kuvausryhmä sekä ruokkia kaikki, niin ammattimaisen elokuvan kuvaaminen on todella vaikeaa. Suomessa elokuvien suurin rahoittaja on jo vuosikymmeniä ollut Suomen elokuvasäätiö. Se toimii itsenäisesti, mutta opetus- ja kulttuuriministeriö myöntää säätiölle määrärahoja elokuvien tuotannon ja jakelun, esittämisen sekä elokuvakulttuurin tukemiseksi. Tukivaransa säätiö saa kokonaisuudessaan Veikkauksen tuotoista ja se jakaa niitä vuosittain elokuville kymmenien miljoonien eurojen edestä. Elokuvatuotantojen lisäksi säätiö rahoittaa myös elokuvafestivaaleja ja teattereiden laitehankintoja, sekä markkinointia ja levitystä. Järjestelmä on nähdäkseni ihan sujuva, mutta siinä on parantamisen varaa. Elokuvasäätiön ollessa riippuvainen Veikkauksen tuloista se on jokseenkin epävakaalla pohjalla. Olisikin hyvä, jos sen lisäksi tai sen sijaan valtiolta löytyisi elokuvatuotannolle korvamerkittyä rahaa. Tämä myös tarkoittaisi sitä, että valtion linjalla olisi vaikutusta sen elokuvatuotantoon. Valtiojohdon ollessa kansallismielinen tämä tietenkin tarkoittaisi luonnollisesti kansallismielistä elokuvatuotantoa. Tämä olisi vain hyvä asia, sillä kansallismielisyys on kansakunnan elinehto.

Minkälaista elokuvaa tämä kansallismielinen elokuvatuotanto sitten tuottaisi? Mielestäni hyvältä idealta kuulostavat esimerkiksi korkealla budjetilla tehty Kalevala-filmatisointi, joka olisi jaettu esimerkiksi kahdeksi lähemmäs kolmen tunnin elokuvaksi. Sellaisessa teoksessa olisi valtavasti potentiaalia ja se taatusti herättäisi kiinnostusta myös kansainvälisesti, sen lisäksi että se elävöittäisi kansalliseepostamme ja toisi sitä uudella tavalla tutuksi uusille sukupolville. Se myös vahvistaisi kansallistunnettamme, mikä on aina hyvä asia. Toinen hyvä idea olisi tehdä suurmiesten elämäkertoja tai elokuvia Suomen historiasta. Miltä kuulostaisi saada vihdoinkin Mannerheim-elämäkertaelokuva, joka ei sijoitukaan Afrikkaan? Mika Waltari taas on yksi parhaista suomalaisista kirjailijoista ja hänen teoksiaan filmatisoitiin ahkerasti etenkin mustavalkoisten elokuvien aikakautena, mutta sitten se melkein kokonaan loppui. Voisimmeko saada esimerkiksi laadukkaasti tehdyn historiallisen elokuvan Mikael Karvajalka ‑romaanista? Kansainvälisellä yhteistyöllä sitten vielä perään jatko-osa, eli Ottomaanien valtakuntaan sijoittuva Mikael Hakim. Itseäni kiinnostaisi erityisesti elokuva Elias Simojoen mielenkiintoisesta persoonasta ja vaiherikkaasta elämästä – tai vaikkapa Vihtori Kosola ‑elokuva, jossa käytäisiin läpi sotien välisen ajan isänmaallinen liike Lapuan herätyksestä epäonnistuneeseen Mäntsälän kapinaan asti. Erilaisista Suomen alueella käydyistä sodista löytyy myös paljon ainesta kansallishenkeä nostattaviin elokuviin. Elokuva on kulttuurin alitajunnan ilmaisija ja peili, jolla on muisti. Kun kokonainen kansakunta uneksii elokuvan kautta samoja myyttisiä unia, alkaa todellisuus muistuttaa niitä.

Miten paljon olemmekaan nähneet elokuvissa moraalittomuutta, riettautta ja muutenkin huonoa esimerkkiä nuorille. Elokuville on olemassa jo ikärajat, joilla pyritään suojaamaan liian nuoria epäsopivalta sisällöltä, mutta Suomen elokuvatuotannon ollessa konservatiivisen hallinnon alaisuudessa voitaisiin elokuvista karsia tehokkaasti epäterveet vaikutteet pois säätelemällä myönnettäviä tukia. Rahaa myönnettäisiin kansallistunnetta herättäville ja terveitä arvoja edistäville elokuville, mutta sitä ei myönnettäisi näitä nakertaville tuotoksille. Jos jotkut rappiotaiteelliset ryhmittymät tahtoisivat siitä huolimatta tehdä kenties ajatusmaailmansa alennustilaa ilmentäviä teoksia, niin ne saisivat tehdä niitä omilla rahoillaan ja esittää omissa oloissaan, mutta niitä ei näytettäisi suomalaisissa elokuvateatteriketjuissa. Tämä jälkimmäinen muuten vaatisi sitä, että meillä myös olisi aidosti suomalaisia teatteriketjuja. Tällä hetkellä Suomen kaksi suurinta ketjua ovat ulkomaalaisomistuksessa; Finnkino yhdysvaltalaisessa ja Bio Rex ruotsalaisessa omistuksessa.

Kansa voi paremmin, jos se saa nauttia laadukkaasta ja hyvähenkisestä taiteesta. Jos tarjolla on vain matalamielistä ryönää, niin kansan ajattelu alkaa kuvastaa sitä. Aina on myös se mahdollisuus, että ihmiset vain jättävät moiset teokset katsomatta. Voisiko tämä näkyä jo nyt siinä, että kotimaiset elokuvat eivät yleensä raavi kasaan kovin suuria katsojalukuja, ellei kyseessä ole juuri jokin Tuntemattoman sotilaan kaltainen tapaus tai sitten jokin lastenelokuva tai kepeä komedia? Elokuvalippujen suhteettoman korkea hinta on myös yksi tekijä tässä ja se on myös asia, johon itse kiinnittäisin huomiota, jos olisin mukana siitä päättävissä pöydissä. Taiteen tehtävä on ylevöittää ja innostaa, eikä turruttaa ja luoda matalamielistä kulttuuriympäristöä. Kansallismielisyys, konservatiivisuus – tai pikemminkin niin kutsuttu taantumuksellisuus – on tähänkin kysymykseen yksi varsin varteenotettava ratkaisu.

Lähde

Sinimustan Liikkeen kannattajakortin voi täyttää sähköisesti täällä!