Tuukka Kurun puhe Suomi Herää ‑tapahtumassa

Tervehdys arvon suomalaiset!

Olemme jälleen kokoontuneet juhlistamaan valtiomme itsenäisyyspäivää eli sitä hetkeä, jolloin silloinen eduskuntamme hyväksyi Suomen senaatin yksipuoleisen itsenäisyysjulistuksen, jolla Suomi irrotettiin Venäjän muodostamasta kansojen vankilasta. Julistus sisälsi nykyajan suomalaisten näkökulmasta muutamiakin mielenkiintoisia kohtia. Ensinnäkin se vaati suomalaisen kansan oikeutta nousta maailman vapaiden kansojen joukkoon tasavertaisena toimijana, jolla oli valta määrittää oma kansallinen kohtalonsa muista kansoista riippumatta. Julistuksessa myös todetaan, ettei yhtäkään kansaa sovi pakottaa vastoin tahtoansa olemaan toisesta riippuvainen, eikä Suomi kykene täyttämään kansallista tehtäväänsä muuten kuin vapaana toimijana maailman sivistyskansojen joukossa. Tähän vapauteen suomalaiset olivat julistuksen mukaan oikeutettuja jo yksin kehittyneisyytensä ja sivistyksensä perusteella, jonka perusta oli vuosisatoja nyt perustettavaa suomalaista valtiota vanhempi.

Itsenäisyysjulistuksen ja siihen johtaneiden historiallisten tapahtumien pääpiirteet ovat itsenäisyyspäivän juhlijoille osin ennestään tuttuja asioita. Niihin suhtaudutaan usein eräänlaisen epäpoliittisen, perinteitä kunnioittavan sovinnaisuuden kautta, jottei yksikään nykyajan ihminen vaan loukkaantuisi tai kokisi jäävänsä keinotekoisen ja pullantuoksuisen yhteisymmärryksen ulkopuolelle. Tänä päivänä myös kansakuntamme perustaa ympärivuotisesti nakertavat tahot pukevat pakotettuna maskit naamallensa ja esittävät kädenlämpöisiä mietteitään isänmaallisuudesta toivoen syvällä sisimmässään, että tämä menneen maailman reliikki saataisiin pian kadotettua suomalaisten mielistä, mahdollistaen jälleen monikulttuuriseen ja juurettomaan arkikaaokseen palaamisen.

Vaikka mieltemme myrkyttäjät ovat yrittäneet tehdä itsenäisyyspäivästä yhden monikulttuurisen ja monirotuisen pyhäpäivän muiden vastaavien joukossa, he eivät ole siinä koskaan onnistuneet. He tietävät kiusallisen hyvin sen, että itsenäisyyspäivä muistuttaa kaikkia suomalaisia sukupolvia ajasta, jolloin suomalaisilla nähtiin olevan selvä kansallinen tehtävä, jonka turvaamiseen suomalainen valtiovalta koettiin välttämättömäksi. Samaan aikaan se muistuttaa meitä ajasta, jolloin monikulttuurisuus olikin rikkauden sijasta pienen kansan kohtaama eksistentiaalinen uhka, joka torjuttiin tietoisen etnisen separatismin ja aseellisen vastarinnan avulla. Monet niistä itsenäisyyttä edeltävän ajan suomalaisista aktivisteista, joita myöhemmät sukupolvet ovat ylistäneet näiden rohkeuden ja määrätietoisuutensa vuoksi, olisivat nykyajan toimittajien ja päättäjien näkökulmasta vaarallisia terroristeja, joiden silloinen toiminta aivan varmasti uhkasi suurta määrää, jos ei nyt vielä kansainvälisiä, niin ainakin venäläisen suurvallan sisäisiä sopimuksia. Moni tänäkin iltana Linnan juhlissa itsenäisyyden tärkeyttä vakuutteleva pukumies ja pikkuprinsessa olisi ollut itsenäisyyttä edeltäneinä vuosina Ohranan tiedonantaja ja itsenäisyyttä havitelleiden kansallisradikaalien vihollinen.

Nykyajan keskivertoisänmaallista ja itsenäisyyttämme edeltäneen ajan kansallisradikaalia erottaa suuresti se, miten he ymmärsivät valtiollisen olemassaolomme todellisen tarkoituksen. Kansallisradikaalit joutuivat toimimaan ympäristössä, jossa kansamme oli elänyt vuosisatojen ajan vieraiden suurvaltojen alaisuudessa, joiden kielen ja kulttuurin hegemoniaa oli vasta hetkeä aiemmin opittu suurin joukoin kyseenalaistamaan. Suomalaisten elintaso oli Euroopankin mittakaavassa vaatimaton, eivätkä läheskään kaikki uskoneet, että suomalaiset olisivat vielä edes ”valmiita” itsenäisyyteensä. Itsenäisyyttä ei siten voitu perustella sillä, mitä kaikkea hyvää suomalaisilla jo silloin ympärillään oli, vaan sillä, mitä kaikkea he kykenisivät tulevaisuudessa saavuttamaan, mikäli heille annettaisiin siihen mahdollisuus. Visio tulevasta kansallisesta ja valtiollisesta suuruudesta oli monelle radikaalille mitä voimakkain eteenpäin vievä voima, vaikka he eivät olisi itse ehtineet koskaan kyseistä suuruuden aikaa nähdäkään. Moni itsenäisyytemme eteen työtä tehnyt menetti myös henkensä ennen kuin vielä hetki sitten mahdottomalta näyttänyt päämäärä muuttuikin todellisuudeksi.

Näistä historiallisista radikaaleista poiketen nykyiset isänmaalliset katsovat usein peruutuspeiliin etsiessään merkkejä kansamme suuruuden päivistä. Heille itsenäisyys ja isänmaa edustavat jotain jo valmiiksi olemassa olevaa asiaa, jonka puolustamiseen ja vaalimiseen he ovat ainakin jollain tavoin sitoutuneet. Kahliutuminen menneisyyteen ja riippuvuussuhde tämänhetkiseen yltäkylläisyyteen tekevät ihmisestä kuitenkin helposti niin varovaisen, että se uhkaa kaikkea sitä, mikä on hänelle tärkeää. Ylimitoitettu varovaisuus saa kyseisen ihmisen taistelemaan yksittäisistä rituaaleista ja menneen maailman tavoista kuin nälkäinen lintu leivänmuruista, samalla kun hän menettää hallinnan kaikista niistä asioista, joilla olisi suomalaisen kansakunnan kannalta oikeasti merkitystä. Riippuvuus yltäkylläisyydestä saa saman ihmisen helposti nostamaan ison määrän henkilökohtaisia tarpeita kansallisten tarpeiden yläpuolelle, eli isänmallisuutta voidaan edistää, kunhan se ei aiheuta mitään ongelmia työuralle, sosiaalisille suhteille tai aiheuta muuten ylimääräistä vaivaa. Siinä missä tsaarin ajan salaista poliisia pakoilleet radikaalit näkivät tulevaisuudessa ainoastaan voitettavaa, nykyinen isänmaallinen näkee siinä ainoastaan viimeistenkin suomalaisuuden ja itsenäisen isänmaan rippeiden katoamisen.

Kansallismielisinä suomalaisina meidän tuleekin siirtää katseemme peruutuspeilistä suoraan eteenpäin ja pyrkiä luomaan mielessämme uusia kansallisia päämääriä suomalaiselle kansakunnallemme. Me olemme voineet jo nyt nähdä niin Suomessa kuin useissa muissakin länsimaissa sen kehityksen, johon itsetuhoinen liberalismi ajaa kansakuntia. Avaamalla tietoisesti aiemmin tiukasti rajatun kansallisen ja kulttuurillisen yhteisön koko maailmalle, se käytännössä tuhoaa jokaisen maan kansalliset erityispiirteet. Kuluttamiseen, seksuaaliseen rappioon, monirotuisuuteen ja roskaviihteeseen sitoutunut kroonisesti levoton ja mitäänsanomaton massakulttuuri ei tee eroa sen suhteen, minkä väristä lippua minkäkin maan alueella enää heilutetaan. Liput, jotka aiemmin kätkivät sisäänsä uniikkeja kansallisia sankaritarinoita, ovatkin enää alueellisten hallintoalueiden merkkejä, jotka erottavat kartalla yhden ruskeiden massojen valtaaman lasiteräskeskittymän toisesta samanlaisesta. Peräpeiliin neuroottisesti tuijotteleva tolkun isänmaallinen saa kyllä jatkossakin hyräillä Suvivirttä neljän seinän sisällä ja sytyttää merkkipäivinä kynttilöitä haudoille, mutta mikäli häneltä puuttuu uskottava visio tulevaisuudesta ja uskallusta tavoitella sitä, sanelevat tämänkin maan tulevaisuuden täysin toiset ihmiset. Hyvin suurella todennäköisyydellä vieläpä aivan muut kuin valkoiset suomalaiset.

Kuten vuoden 2021 itsenäisyyspäivän puheessa huomautin, merkittävä osa vapaussodan ja toisen maailmansodan sankareista taisteli sen kaltaisten ihanteiden ja päämäärien puolesta, joihin nykyinen valtajärjestelmämme suhtautuisi avoimen vihamielisesti. Monet nykyajan niin sanotuista ihmisoikeuksista loistivat poissaolollaan suomalaisessakin yhteiskunnassa, eikä Suomessa ollut käytännössä lainkaan monikulttuurista sykettä. Tuon ajan Suomi olisi nykyajan puhuvien päiden mukaan varmasti ollut erittäin rasistinen, sortava, julma, valkonormatiivinen, homofobinen ja uskonnollinen, mutta siitä huolimatta sen puolustamiseen oli sitoutunut fanaattisimpia kommunisteja lukuun ottamatta käytännössä koko kansa.

Samaa ei taasen voi sanoa enää alati liberalisoituvasta ja ihmisoikeustietoisemmasta lännestä, joka paradoksaalisesti menettää samaa tahtia olemassaolonsa puolustajansa, kun sen alaisuudessa elävä kansakunta monimuotoistuu. Yhteiskunnan rodullinen monimuotoisuus on päättymättömän konfliktin siemen, sillä se lisää yhteiskunnassa esiintyvien tavanomaisten kiistakysymysten päälle etnisen jakolinjan, jota ei voida kuroa umpeen argumentein, tulonsiirroin tai lämpimin halauksin. Monirotuinen yhteiskunta muuttuu sorrettujen orgiaksi, jossa jatkuvasti kasvava määrä eri viiteryhmiä kilpailee omasta uhriasemastaan kaikkien muiden vastaavien otusten kanssa. Terminaalivaiheeseen edetessä jokainen ryhmittymä kokeekin olevansa omalla tavallaan suomalaisen yhteiskunnan uhri, jolloin kenelläkään heistä ei jää enää syytä puolustaa sen olemassaoloa. Terminaalivaiheeseen edennyttä liberalismia voisi osuvasti kuvailla etniseksi immuunikadoksi, todelliseksi kansakuntien tuhoajaksi.

Me kansallismieliset emme siten puolusta itsenäisyyspäivänä nykyistä suomalaisvastaista poliittista järjestelmää, vaan vapaan ja kukoistavan kansakunnan ihannetta, joka on motivaation synnyttäjänä ja päämääränä ajaton. Menneisyys ei edusta meille henkistä pakopaikkaa, johon haluaisimme epätoivoisesti paeta, vaan loppumatonta inspiraation lähdettä, joka kykenee osoittamaan meille sen, mitä oikeassa ajassa esiintynyt päättäväisyys, rohkeus ja oma-aloitteisuus voivat parhaimmillaan saada aikaiseksi. Se muistuttaa meitä myös siitä, miten jokaisen mullistuksen ja suuremman tapahtumaketjun taustalla on aina yksittäistä ihmistä suurempi idea ja tarina. Ideat määrittävät todellisuuttamme ja synnyttävät meille niin houkuttelevia päämääriä, joiden edestä ihminen on valmis tekemään suuriakin henkilökohtaisia uhrauksia. Itsenäinen Suomi ja sen suomalainen kansakunta eivät olisi mahdollisia ilman edeltäjiemme voimakasta itsenäisyyden kaipuuta, visiota tulevasta kulta-ajasta ja suuremmasta kansallisesta tarkoituksesta.

Välinpitämättömyyden ja sisäänpäin käpertyvän surkuttelun sijasta meidänkin tulisi nähdä tulevaisuudessa lähtökohtaisesti vain mahdollisuuksia synkkien uhkakuvien sijasta. Vahva, ikuinen ja suomalainen Suomi on täysin mahdollinen päämäärä, mutta se ei tule toteutumaan, ellet itse uskalla ensin vaatia sitä ja nähdä vaivaa sen päämäärän edistämiseksi. Välttäviin ratkaisuihin tyytyvä tulee parhaimmillaankin saavuttamaan vain välttäviä tavoitteita. Se, että maamme muuttuisi Etelä-Afrikaksi 50 vuotta alkuperäistä ennustetta myöhemmin, ei ole sen kaltainen voitto, johon kansallismielinen voi hyvillä mielin tyytyä.

Haluankin tähän loppuun sanoa arvon veljet ja sisaret: uskaltakaa unelmoida, uskaltakaa vaatia ja uskaltakaa toteuttaa.

Minä toivotan teille kaikille ja koko Suomen kansalle mitä parhainta itsenäisyyspäivää!

Kiitos!

Tuukka Kuru

Lähde: Kansalainen