Henri Hautamäen puhe Suomi Herää ‑tapahtumassa

Tervehdys, suomalaiset, ja hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

Mukavaa nähdä, että täällä on näinkin paljon väkeä paikalla kelistä huolimatta. Ajattelin puhua yleisesti meidän maamme ja meidän kansallismielisen liikkeemme kohtaamista haasteista. Osa teistä varmaan huomasikin eilen, että tämän tapahtuman ja myös 612-tapahtuman sivut poistettiin Facebookin puolelta. Nämä tapahtumat liittyvät amerikkalaisten somejättien mielivaltaan. Tämä on kuluvalla vuosikymmenellä muodostunut meidän liikkeellemme ongelmaksi, mutta se on osa isompaa ongelmaa. Se koskettaa koko yhteiskuntaa. Plutokraattisten tahojen terrori, tyrannia, on uhka, ei pelkästään suomalaisille, vaan muillekin eurooppalaisille kansakunnille. Tavallinen kansalainen ei mahda mitään sille, jos amerikkalainen yritys päättää rajoittaa palveluita. Tilanne on myös valitettavasti päässyt siihen, että huolimatta näennäisestä lainsäädännöstä, millä yritetään estää monopoliasemia, yhä enemmän tiedonkulku on hyvin harvan pääomapiirin käsissä, ja he voivat vapaasti päättää, haluavatko rajoittaa erinäisiä poliittisia liikeitä, kuten meitä.

Tämän lisäksi kansallinen päätösvaltamme ja suvereniteettimme on uhattuna myös muiden ylikansallisten tahojen toimesta. Euroopan unioni, peruskirjan ja muunkin osalta, käyttää käytännössä Suomessa ylintä päätäntävaltaa, koska direktiivit ohittavat kansallisen lainsäädännön. Suomi voi näennäisesti kieltäytyä noudattamasta direktiivejä tai ministerineuvoston päätöksiä, mutta valitettavasti se joutuu maksamaan tästä joko sakkoa tai se uhataan erottaa unionista, johon tämänhetkinen poliittinen kulttuurimme ei ole valmis.

Mitä muita uhkia meillä sitten lisäksi on? Edellä mainittu plutokraattinen uhka on myös ongelma siltä kantilta, että amerikkalainen kulutuskulttuuri on ajamassa oman kulttuurimme marginaaliin. Harva meistä enää elää kovinkaan samankaltaista elämää kuin esimerkiksi isovanhempamme tai isoisovanhempamme elivät omassa nuoruudessaan. Metsässä toimimisen, pelloilla työskentelyn ja perinteisten juhlien sijaan meillä on nykyään etätöitä, etätöiden ohella sitten amerikkalaista virtuaaliviihdettä. Onko meillä kovinkaan paljon enää mitään omaa, mitä me arkielämässämme koemme? Suurilta osin sekin, mitä me pidämme omanamme, alkaa pikkuhiljaa olemaan kuin lokalisoituja versioita siitä amerikkalaisesta kulutuskulttuurista, joka nykyään vallitsee. Mikäli tätä tilannetta ei pystytä muuttamaan, katoaa suomalainen kulttuuri, kuten Teemu Keskisarja on sanonut, tämän vuosisadan aikana.

Näiden pehmeämpien uhkien lisäksi on olemassa myös vanha sotilaallisen uhan varjo. Perivihollisemme ryssä, joka nykyään käyttää Venäjän federaation nimeä, ennen Neuvostoliiton nimeä ja sitä ennen Venäjän keisarikunnan ja sitä ennen Novgorodin ruhtinaskunnan nimeä, on jälleen noussut uhkaamaan eurooppalaisia kansakuntia, sijoittaen nytkin noin satatuhatta sotilasta Ukrainaa vastaan. Vaikka moni elättelee käsityksiä erityissuhteesta, ei Venäjän federaatio ole mitään muuta kuin muutaman tyrannin hallitsema roistovaltio. Tässä jääkylmässä päätöksenteossa mikään aikaisempien sukupolvien niin sanottu YYA-ystävyys ei merkitse mitään. Mikäli Venäjä haluaa meidät tuhota, se ei isommin siitä kärsi tunnontuskia.

Sen lisäksi, että perinteinen sotilaallinen uhka on palannut rajoillemme entistä vahvempana, on myös olemassa se uhka, mitä me kaikki näemme jokapäiväisessä elämässämme. Kun katselemme lähikouluja, päiväkoteja, joka vuosi – pois lukien koronavuodet – siellä on näkynyt vähemmän lapsia. Mitä vähemmän lapsia syntyy, sitä lähemmäs tämä kansakunta tulee sukupuuttoa. Jos me emme lisäänny, emme siirrä perinteitämme lapsillemme emmekä istuta lapsiimme sitä henkeä, joka Suomessa on sukupolvesta toiseen mahdollistanut kansakuntamme jatkumon ja elämän, kansakuntamme kuolee. Ja sitä ei tule tekemään kukaan muu. On turha mennä huutelemaan muille ja pyytämään muita apuun siinä vaiheessa, kun pelastuksemme avaimet ovat meidän käsissämme. Me voimme toki epäonnistua, mutta on myönnettävä se, että kukaan muu ei tule meitä tästä suosta nostamaan kuin muut suomalaiset, me itse.

Siksi toivonkin, että jokainen teistä miettii omia elämänvalintojaan, ja miten jokainen teistä voisi tehdä enemmän kansakunnalleen. Ja kun te siihen pyritte ja sitä edes yritätte, minä kiitän teitä. Olen kiitollinen teille jokaisesta panoksesta, jonka te laitatte tämän kansakunnan eteen. Haluan myös kiittää jokaista Suomen puolesta taistellutta, ja jokaista, joka palvelee Suomea aseissa, niin varusmiehenä kuin ammattisotilaanakin. Ja haluan jo valmiiksi kiittää niitä, jotka tulevat hankkimaan perheen ja tulevat vaalimaan lapsilleen suomalaisia perinteitä. Ja haluan kiittää niitä, jotka tulevaisuudessa tulevat vuodattamaan omaa vertaan isänmaansa eteen.

Kiitos teille – ja eläköön Suomi!