Radikaali arkisto: Kansallisen politiikan filosofiset perusteet

Kun kansanvallalla, demokratialla, täytyy ymmärtää kansantahdon ilmenemistä valtion johdossa, niin todellisimman demokratian tunnusmerkkinä ei suinkaan ole se muoto, millä tavalla tämä tahto ilmenee, vaan se laajuus, miten suuressa määrässä kansantahto pääsee kansakunnan ja valtion elämässä todella vaikuttamaan. Ja mitä demokratian toteuttamiseen tulee, niin Moeller van der Bruck esittää teoksessaan ”Das dritte Reich” aivan oikein, ettei valtiomuoto ole demokratian toteuttamisessa ratkaiseva seikka: ”Nicht Form des Staates, sondern der Geist seiner Bürger macht Demokratie aus” (ei valtion muoto, vaan sen kansalaisten henki luo demokratian).

Tällainen todellinen demokratia on nyt uudessa Saksassa toteutettu. Sillä onhan päivän selvää, kuten jo edellä huomautettiin, että vallassaolevat parlamenttaariset demokratiat ovat kansantahdon ilmentäjinä pelkkää huijausta. Todellisuudessa niissä ilmenee vain tyypillinen puoluediktatuuri, johon usein liittyy vielä likainen ”lehmäkauppamenetelmä”, kuten jokainen on voinut vuodesta vuoteen toistuvat esimerkit silmäinsä edessä meilläkin todeta. Mutta Hitler Saksassa käyttää valtaansa niiden valtuuksien nojalla, jotka 90 % Saksan kansasta on hänelle antanut. Hän ei siis ole diktaattori tämän sanan vanhassa historiallisessa merkityksessä, vaan ainoastaan kansan valitsema, diktatoorisella vallalla varustettu kansantahdon toteuttaja. Tätä asiantilaa ei pienimmissäkään määrässä horjuta se tosiasia, että hän on kansaansa syövyttänyt sen tahdon, joka hänen valtioaatteeseensa sisältyy. Todistaahan se vain hänen valtiomieskykyjensä suuruutta, että hän on vallankäytössään pystynyt toteuttamaan juuri sen oikean, mitä hänen kansansa on kaivannut.

Sillä vararikolla, minkä uudenaikainen, parlamentarismiin sidottu demokratia on tehnyt, on pohjimmainen syynsä siinä, että se perustuu liberalistis-individualistiseen maailmankatsomukseen. Sen mukaan yksilö käsitetään ensisijaiseksi tekijäksi yhteiskunnassa, valtio toisella sijalla olevaksi. Seurauksena on ollut kaikkien taistelu kaikkia vastaan ja poliittinen rappiotila, sellaisena kuin se nykyaikana ilmenee ja jonka äärimmäisenä seurauksena on kaikki hajoittava bolshevismi. Tätä tilannetta luonnehtii Saksan valtakunnansanomalehdistön päällikkö tri Otto Dietrich sukkelasti: ”Die sogenannten unsterblichen Ideen des Liberalismus sind die Ideen, an denen die Völker sterben.” (Liberalismin ns. kuolemattomat aatteet ovat ne aatteet, joihin kansat kuolevat.)

Tietoisena siitä, että elinvoimaisen ja menestyksellisen politiikan täytyy niin paljon kuin mahdollista rakentua yhtä kestävään ja elinvoimaiseen filosofiaan, saksalainen kansallissosialismi pyrkii määrätietoisesti antamaan politiikalleen lujan filosofisen perustuksen. Tästä kysymyksestä piti valtakunnansanomalehdistön päällikkö tri Dietrich syksyllä 1934 Kölnin yliopistossa hyvin huomattavan esitelmän täysilukuiselle kuulijakunnalle, jonka muodostivat tiedemiehet ja filosofit. Tämä esitelmä on ilmestynyt painosta nimellä ”Die philosophischen Grundlagen des Nationalsozialismus” (Kansallissosialismin filosofiset perusteet), ja sitä suositellaan luettavaksi kaikille niille, jotka saksalaisen kansallissosialismin suhteen tahtovat välttyä tavanmukaisesta typerästä lörpötyksestä ja yhtä typerästä sanomalehtikirjoittelusta, voidakseen sen sijaan hankkia itselleen vähäisen perustietoja siitä, mitä uusi poliittinen ideologia todella tarkoittaa. Tässä kosketellaan vain tämän opin muutamia keskeisimpiä kohtia.

Materialistiseen ajatteluun pohjautuvan liberalistisen yksilöllisyysopin (individualismin) vastapainoksi Dietrich asettaa korkeammalle siveelliselle ja aatteelliselle perustukselle pohjautuvan yleismaailmallisuuden (universalismin) kansallissosialistisen ajattelun lähtökohdaksi. Kuitenkin on heti huomattava, ettei Dietrich ”universalismilla” tarkoita sitä keinotekoisesti kokoonkyhättyä ”inhimillisen yhteiskunnan” kokoomuskäsitettä, joka syntyy johtamalla ihmiset ulkonaiseen yhteyteen toistensa kanssa — vaan sitä ihmisten keskeistä sisäistä yhteyttä, joka on saanut parhaan ilmauksensa meilläkin jo tunnetuksi tulleessa sanassa kansayhteys. Hän lähtee siitä, että ensisijainen merkitys on juuri tällä. Ihminen yksinään ei ole mitään. Elämä muodostuu yksilön ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta. Vasta yhteyselämässä ja sen välityksellä ihminen saa tehtävänsä. Hänen elämänsä tulee täydelliseksi yhteyselämässä. Tämän yleismaailmallis-filosofisen ajattelun tieteellistä perustusta käsitellessään Dietrich viittaa mm. filosofi Johannes Rehmkeen, joka teoksissaan ”Philosophie als Grundwissenschaft” (Filosofia perustieteenä) ja »Grundlegung der Ethik als Wissenschaft» (Siveysopin perustus tieteenä) todistaa ankaran tieteellisesti, että individualistinen käsitys ihmisestä on väärä.

Rehmke korostaa jyrkästi, että varsinainen tapahtuma maailmassa on yleinen tapahtuma, vaikka se täyttyy yksilöitten välityksellä. Hän vaatii sen vuoksi, että filosofian on luovuttava teoreettisesta uinailustaan ja usein sanoilla ratsastamisestaankin ja tultava toiminnan filosofiaksi, tosiasioiden filosofiaksi. Näihin tosiaioihin kuuluvat juuri yhteyselämä, rodut, kansakunnat, kansat historiallisina ja aineellisina todellisuuksina. Nämä ajatukset hyväksyen Dietrich toteaa nyt, että saksalainen kansallissosialistinen politiikka filosofisen perustuksensa puolesta rakentuu rotubiologiaan pohjautuvaan yleismaailmallis-elimelliseen ajatteluun. Tämä yleismaailmallis-orgaaninen valtiokäsite saa valtioelämän perustuksena luonnollisen ratkaisunsa kansayhteyden opissa. Siis valtioelämän perustuksena ei ole yksilö, kuten individualistisessa maailmankatsomuksessa. Dietrich viittaa myös siihen, etteivät muutkaan vastaavat tieteet ota yksilöä lähtökohdakseen. Niin esim. oikeustieteet ja kansantaloustiede johtavat periaatteensa yleisistä näkökohdista eivätkä yksilöllisistä.

Jos nyt kysytään, millainen eetillinen kuva saadaan tästä yleismaailmalliselle perustukselle rakennetusta yksilön ja yhteiskunnan välisestä vuorovaikutuksesta, niin sukeltautuu heti esiin kysymys, millaiseksi ns. yksilöllinen vapaus kansallissosialistisessa valtiossa muodostuu. Että tämä vapaus on yksilöllis-liberalistisille periaatteille rakennetuissa yhteiskunnissa johtanut hirvittävän epäkohtiin, sitähän ei voi kukaan ajatteleva ihminen kieltää. Häikäilemätön itsekkyys, mädännäisyys, tapainturmelus, varkaudet, jättiläiskavallukset ja poliittinen rappiotila kohtaavat meitä joka suunnalta. Ja jos seurataan maailman liberalistista sanomalehdistöä, niin se muodostaa yhden ainoan kiehuvan valhekattilan. Nämä ovat liberalismin hedelmiä parlamentaarisesti hallituissa ”demokraattisissa” maissa. Ja niin oli ennen Saksassakin. Se mädännäisyys, mitä siellä vielä esiintyy, esiintyy melkein poikkeuksetta niissä piireissä, jotka ovat olleet ja yhä edelleen ovat kansallissosialismin periaatteellisia vastustajia, ja ennen kaikkea siinä hengessä, mikä on juutalaisuudelle ja poliittiselle katolilaisuudelle luonteenomainen.

Ja mitä Saksan sanomalehdistöön tulee, niin olen jo useita vuosia seurannut sitä ja saatan täydellä syyllä väittää, ettei ainoatakaan kertaa Hitlerin valtaantulon jälkeen Saksan sanomalehdissä ole esitetty toisista maista sellaisia valheita kuin melkein päivästä päivään esim. Skandinavian maiden sanomalehdistössä Saksasta esitetään. Usein kuullaan sellainenkin väite, että Saksan sanomalehdistöltä puuttuu sananvapaus. Tämä on siinä määrin totta, että Saksan sanomalehdistöltä puuttuu valehtelun vapaus, mikä vapaus rehoittaa kaikissa niissä maissa, missä juutalaishenkinen valheellisuus vallitsee lehdistöä. Mutta Saksan sanomalehdistöllä on kaikki se vapaus, minkä se yhteiskuntaa ja valtiota rakentavassa mielessä tapahtuvalle toiminnalleen tarvitsee. Sananvapautta toisarvoisten kysymysten käsittelyssä Saksan sanomalehdistöllä on aivan tarpeeksi vastapainoksi sille valheellisuudelle, mikä muiden maiden sanomalehdistölle on niin luonteenomaista. Ja joka tapauksessa sananvapaus Saksassa on suurempi kuin esim. Suomessa, missä ns. kiihotuslain avulla on hankittu mahdollisuus mielin määrin sekaantua lausuntovapauteen ollenkaan piittaamatta mistään yhdenmukaisista objektiivisista perusteista.

Vastatessaan vapautta koskevaan kysymykseen universalistisessa yhteiskunnassa tri Dietrich päättelee seuraavasti. Yleismaailmallisen katsantokannan mukaan on yhteyselämä ensisijainen. Yksilöllä on parhaat elämänmahdollisuudet siinä työssä, minkä yhteisö suorittaa. Hän on tämän ensisijaisen tekijän osa, ja sen vuoksi hänen tulee saada vapautensakin tältä yhteisöltä. Seurauksena siitä on, ettei hänen vapauttaan tarvitse rajoittaa millään muulla tavalla kuin ainoastaan sikäli, ettei tuo vapaus vahingoita kokonaisuutta. Mutta koska hän itse on osa kokonaisuudesta, niin hänhän itsekin joutuu osalliseksi edusta, mikä sisältyy siihen, että hänen vahingoittamisvapautensa sidotaan.

Tri Dietrich korostaa erityisesti, että kansallissosialismi maailmankatsomuksellaan ei ainoastaan hyväksy ja tunnusta yksilöllistä vapautta, vaan myös mitä suurimmassa määrin koettaa edistää sitä. Tämän se tekee täysin tietoisena siitä, että jokainen yksilön tuoma voimanlisä on myös kokonaisuuden voimanlisä. Ja juuri tässä kokonaisuuden ja yksilön välisessä vuorovaikutuksessa on kansallissosialistisen ideologian ydin. Se vaatii yksilön koko voimapanoksen kokonaisuuden hyväksi, mikä myös siten koituu yksilön omaksi hyväksi. Individualistinen vapauskäsite tahtoo sen sijaan vapauttaa yksilön tästä sen perusvelvollisuudesta kokonaisuutta kohtaan, minkä johdosta se olemassaolon taistelussa saattaa tuhota heikomman tai vähemmän häikäilemättömän yksilön. 

Mutta se filosofia, johon kansallissosialismi perustuu, asettaa yhteistyön olemassaolon perusedellytykseksi. Ja ken on objektiivisesti seurannut elämää muissa maissa ja samalla sitä rakennustyötä, mitä Saksassa on tehty ja tehdään Hitlerin valtaantulon jälkeen, hän voi huomata — jos tahtoo huomata — sen avaruuksiin asti ulottuvan eron, mikä on edellisten poliittisen ja sivistyksellisen mädännäisyyden ja kansallissosialistisen Saksan poliittisesti ja sivistyksellisesti puhtaan ilmakehän välillä. Hedelmistään puu tunnetaan, ja niiden perusteella on helppoa ratkaista, minkä filosofisen perusnäkökannan mukaan maata olisi hallittava.

Lähde: Siniristi 3/1937