Lukijan kynästä: Voimankäyttö ja nationalistinen aktivismi

Olen lukenut kiinnostuneena Partisaanissa ilmestynyttä William Piercen artikkelisarjaa ”Eteenpäin pimeänä aikana” ja sen herättämiä ajatuksia muissa kansallisradikaaleissa. 1.3.2025 Partisaani julkaisi artikkelin, jossa Piercen sanomaa peilattiin 2000-luvun tilanteeseen ja oman aikamme aktivismiin. Huomioni kiinnitti myös tärkeä lukijan kommentti, jossa kyseenalaistettiin artikkelin varsin kriittinen kanta poliittiseen väkivaltaan.

Lukija kirjoitti: ”Ei kai nämä voi olla meidän vaihtoehdot: siegeily-terrori tai olla kiltisti? Koska sitä menoa meidät kannetaan ulos kirjastoista, varikset rääkyy naaman edessä ja anarkistit polttaa mestat. Pitäiskö kuitenkin jotenkin saada sitä pelotetta. Ysärillä skineille ei vittuillut kukaan ja toisinaan poliisitkin sai niiltä pataansa. Eikä se ollut mitään terrorismia vaan ihan normaalia oman tilan ottamista itselleen.”

Käsittääkseni Pierce, Partisaani tai mikään muukaan vakavasti otettava kansallisradikaali taho ei koskaan ole vaatinut aktivisteja olemaan ”kiltisti” eli kääntämään toista poskeaan vihollisille. Sen sijaan viesti on ollut, että kansallismielisten tulee olla strategisia ja älykkäitä. Mitä suurempi riski toiminnassa on, sitä suunnitelmallisempaa sen tulee olla, sillä muuten aktivismin elinkaari lasketaan kuukausissa, vaikka aikajänteen tulisi olla vuosikymmeniä.

Jokainen organisaatio on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki

Olen Partisaanin artikkelin kanssa täysin samaa mieltä siitä, ettei nykyisessä yhteiskunnallisessa tilanteessa (jossa suuri yleisö kavahtaa väkivaltaa ja jossa poliisilla on rutkasti resursseja pitää silmällä jokaisen kaupungin nationalistijohtajia) yhdenkään virallisen järjestön tai puolueen toimintaan voi kuulua suunnitelmallinen väkivalta. Kuten Piercekin totesi, emme ole kansallissosialistista vallankumousta edeltäneessä Saksassa, jossa SA sai toimia avoimesti puolisotilaallisena katutaistelujoukkona. Nyky-Suomessa SA lakkautettaisiin päivässä (eikä sitä edes koskaan perustettaisi, koska emme elä kommunististen vallankaappausyritysten ravistelemassa sodanjälkeisessä hyperinflaatiossa).

Jokainen organisaatio on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Mikäli järjestön lukuun ja/tai sen johtajan käskystä tehdään hyökkäyksiä esimerkiksi äärivasemmistoa vastaan, tulee yhteiskunnan vastaisku olemaan kova heti, kun poliisi löytää potentiaalisen vasikan tai saa takavarikoitua edes yhden laitteen, jossa on teknisiä todisteita rikosten suunnittelusta. Järjestön eteen tehty vuosien työ ja sen kartuttama varallisuus valuvat sormien läpi kielto-oikeudenkäynnin myötä ja huomattava osa sen aktivisteista lopettaa poliittisen toiminnan kokonaan, koska vain harva ihminen on aidosti lannistumatonta johtajatyyppiä. Tämä on universaali ilmiö, joka koskee niin kansallismielisiä kuin myös äärivasemmistolaisia ja muita nykyistä järjestystä vastustavia ryhmiä.

Sama ilmiö on pantu merkille esimerkiksi Saksassa, Ranskassa ja Italiassa, joissa radikaalilla kansallismielisellä toiminnalla on pidemmät katkeamattomat perinteet kuin Suomessa. Erityisesti Saksan ja Ranskan poliisit kieltävät nationalistijärjestöjä lähes liukuhihnalta.

Vaikka uusia järjestöjä syntyykin aikanaan tilalle, poliisin strategia on estää nationalistien poliittisen pääoman kumuloituminen. Paluu lähtöruutuun merkitsee rekrytoinnin, uskottavuuden, projektien ja varallisuuden kartuttamisen aloittamista alusta. Poliisi pyrkii näin varmistamaan, ettei nationalistinen liike ehdi kasvaa niin suureksi, että se kykenisi uskottavasti kanavoimaan kansalaisten raivoa katutasolla, kun maahantunkeutujat jäävät seuraavan kerran kiinni esimerkiksi terrori-iskuista tai joukkoraiskauksista valkoisia vastaan… puhumattakaan aidoista yhteiskunnallisista kriiseistä, kuten laajasta pankkien aiheuttamasta talousromahduksesta!

Männerbund

Koska poliittisen toiminnan tavoitteena on vallan, uskottavuuden ja varallisuuden kumuloiminen vuosikymmeniä kestävällä toiminnalla, on julkiset järjestöt eristettävä suunnitelmallisesta rikollisuudesta. Ymmärtääkseni tämä on Piercen ja Partisaanin viesti. Sitä vastaan on hankala argumentoida.

Olen saanut käsityksen, että samaan johtopäätökseen ovat tulleet myös nationalistit Saksan, Ranskan ja Italian kaltaisissa maissa. Mikäli äärivasemmistolaiset tekevät iskun kansallismielistä kerhotilaa tai aktivistia vastaan, ei minkään vakiintuneen järjestön johtaja kutsu esimerkiksi Ranskassa paikallista SA:ta koolle ja anna kostokäskyä. Mikäli yksikin huoneessa tuolloin olevista sattuisi olemaan vasikka, järjestön tarina päättyisi siihen.

Tästä huolimatta nationalistit tekevät näyttäviä kostoiskuja äärivasemmistolaisia vastaan suurissa Euroopan kaupungeissa jatkuvasti. Viime päivinä Telegramin ryhmissä on levinnyt aiheeseen liittyen uusia näyttäviä videoita juuri Ranskasta. Tempausten takana eivät ole julkisesti toimivat järjestöt, vaan nuoret, yleensä hiukan yli tai ali 20-vuotiaat nationalistimiehet, jotka toimivat oma-aloitteisesti tiiviin kaveriporukan voimin.

Usein he kuuluvat johonkin järjestöön, mutta he eivät pyydä johdolta lupaa tällaisiin tempauksiin, koska johdon ei tulekaan tietää niistä. Välienselvittely kommunistien kanssa ei ole osa järjestötoimintaa. Mikäli nämä miehet ovat älykkäitä, he eivät myöskään elvistele teoillaan jälkikäteen, koska he eivät halua jäädä kiinni. Monissa maissa he verkostoituvat jalkapallokannattajaryhmien kautta muiden ikäistensä toiminnannälkäisten ihmisten kanssa; nämä eivät välttämättä ole ideologisesti puhdasoppisia, mutta näitä ei myöskään ole hankalaa houkutella pienelle öiselle vierailulle väkivaltavasemmiston toimintakeskukseen. Myös Suomessa yhteiskunnallisen kontrollin ulkopuolella toimivat kannattajaryhmät ovat nyt monissa kaupungeissa kasvussa.

Kommunisteille kostavien nationalistien toiminta on moderni heijastus ikivanhasta arjalaisesta Männerbund-mallista, jossa statustaan vasta havittelevat nuoret miehet lyöttäytyvät yhteen elääkseen yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolella, testatakseen voimiaan, kartuttaakseen uusia kokemuksia ja saadakseen mainetta. He vastaavat toiminnastaan vain toisilleen, eivät minkään järjestön johtajalle. Männerbundin jäsenet palaavat lopulta täysivaltaisiksi yhteisönsä jäseniksi ja usein heistä tulee seuraava johtajien sukupolvi osoittamansa rohkeuden sekä strategisen älyn ansiosta. Monet sittemmin julkiseen (lue: lailliseen) toimintaan siirtyneet eurooppalaiset nationalistijohtajat ovat aloittaneet ”uransa” nuorina suoran toiminnan aktivisteina ja katutaistelijoina.

Universaali strategia

On myös painotettava, että sama dynamiikka on havaittavissa äärivasemmistossa. Partisaani ja Kansalainen paljastivat joulukuussa, että entinen ministerimme Li Andersson on osoittanut julkista tukeaan äärivasemmistolaiselle terroristiryhmä Hammerbandelle, joka sai nimensä joukolla suoritetuista raaoista vasaraiskuista yksittäisten nationalistien kimppuun.

Vain idiootti kuvittelisi, että kukaan Anderssonin asemassa oleva poliitikko antaisi käskyjä Hammerbandelle tai osallistuisi millään tavalla terrorin suunnitteluun. Sen sijaan parlamentaarinen vasemmisto antaa juridista, moraalista ja taloudellista tukea Hammerbandelle turvallisen etäisyyden päästä, jotta vasemmistopuolueet itse eivät joudu viranomaistutkintojen kohteiksi. Kun Hammerbanden jäsenet vapautuvat aikanaan vankilasta, ne, jotka eivät ole hylänneet aatetta, pääsevät siisteihin sisähommiin erilaisten vasemmisto-organisaatioiden johtotehtäviin – ja samalla uusi sukupolvi ottaa oma-aloitteisesti vastuun katutason rikollisuudesta. Tämä on työnjako, joka on juridisesti järkevää sekä parlamentaarisen että ulkoparlamentaarisen vasemmiston näkökulmasta: Varsinainen win-win-tilanne!

Olipa kyse nationalisteista tai äärivasemmistosta, strategisesti kestävä suora toiminta syntyy samoista aineksista: Nuoret miehet (joilla on paljon vapaata aikaa sekä vähän perheeseen tai talouteen liittyviä vastuita) ryhmittyvät täysin oma-aloitteisesti ja muodostavat uskottavan pelotteen poliittiselle viholliselle ilman, että he pyytävät lupaa tai ohjeita itseään vanhemmilta järjestötovereilta. Vakiintuneet järjestöt voivat maasta ja paikallisista oikeuden ennakkopäätöksistä riippuen mahdollisesti kampanjoida vankien puolesta, mikäli tilanteet eskaloituvat oikeudenkäynneiksi ja tuomioiksi. Käytännössä viranomaiset suhtautuvat kuitenkin äärivasemmiston vankitukitoimintaan (kuten äärivasemmiston rikoksiin yleisestikin) paljon suopeammin, joten kansallismieliset tukevat omiaan yleensä epävirallisempia reittejä kuin esimerkiksi varsinaisten puolueiden kautta.

Tämän mielipidekirjoituksen tarkoitus ei ole lietsoa ketään väkivaltaan tai muihin rikoksiin. Kyse on omista poliittisista havainnoistani, joita olen tehnyt viimeisten parinkymmenen vuoden aikana eri puolilla Eurooppaa. Pitkäaikaisena Partisaanin lukijana tahdon puolustaa julkaisun perustavaa sanomaa siitä, että nationalistisen järjestötoiminnan täytyy tähdätä vallan, uskottavuuden ja varallisuuden eli poliittisen pääoman kumulointiin.

Suunnitelmallinen rikollisuus katkaisee poliittisen pääoman kumulaation, minkä vuoksi niin nationalistien kuin myös vasemmiston nuori polvi kaikkialla Euroopassa toteuttaa suoran toiminnan itsenäisesti ilman järjestösidonnaisuuksia.