Awakening 4: Haastattelussa Werner Toivonen

Werner Toivonen on suomalainen kansallismielinen ympäristöaktivisti, jonka maailmankatsomuksessa korostuvat erityisesti luontoarvot, kapitalismin kritiikki sekä kansallismielisten rinnakkaisyhteiskuntien tärkeys. Werner on tunnettu kunnianhimoisesta käännöstyöstään ja ”Kansallissosialismi – Luonnonsuojeluaate”-nimisen teoksen kirjoittamisesta. Werner on aktiivinen esiintyjä kansallismielisissä tilaisuuksissa, ja tällä kertaa hän esiintyy ensimmäistä kertaa Awakening-konferenssissa. Voit ilmoittautua konferenssiin osoitteessa awakeningfinland@protonmail.com

Tervehdys Werner, kuinka sinä ja perheesi voitte?

Kiitos kysymästä, voimme hyvin. Lapseni oppivat viikko viikolta uusia taitoja, ja minä opin viikko viikolta lisää isyydestä.

Olet noussut suhteellisen lyhyessä ajassa näkyväksi ja arvostetuksi kansallismieliseksi toimijaksi Suomessa, etkä suinkaan vähiten kunnianhimoisen käännöstyösi ansiosta. Oliko sinulla elämässäsi jotain tiettyä käännekohtaa, joka sai sinut aktivoitumaan?

Todennäköisesti ratkaisevin käännekohta elämässäni oli nuorena miehenä muutto maalta kaupunkiin, joka paradoksaalisesti herätti luontoyhteyteni, sillä urbaanissa ympäristössä henkinen hyvinvointini romahti. Uusurbaanina haaksirikkona aloin haaveilemaan omasta pientilasta luonnon siimeksessä, ja visioin siitä millainen minun Suomeni olisi: omavarainen, luonnonläheinen, kaunis, perinteinen ja suomalainen – niin kulttuurisesti kuin etnisesti.

Vuoden 2015 pakolaiskriisin jälkimainingeissa päädyin lukemaan niin sanotusta ekofasismista tai vihreästä kansallissosialismista, ja yllätyksekseni se tuntui vastaavan sitä ihannevisiota, jonka olin luonut – se oli luonnonläheistä, omavaraista ja etnisesti suomalaista.

Kun aloin ottamaan osaa kansallisradikaaliin toimintaan vuonna 2017, ongelmaksi muodostui, että kulutin nopeasti kaiken saatavilla olleen materiaalin ”vihreästä kansallisradikalismista”, sillä materiaalia oli vain vähän saatavilla. Tulin siihen tulokseen, että voisin tulevaisuudessa pyrkiä täyttämään tuota materiaalivajetta. Ensimmäisen kirjani julkaisin 2023. Minulla ei siis ole ollut mitään yksittäistä käännekohtaa, joka saisi minut ”heräämään” tai ”aktivoitumaan”, vaan kaikki on osa pitkää kehityskulkua.

Olet puheissasi ja kirjoituksissasi yhdistänyt saumattomasti ympäristöaatteen ja kansallismielisyyden toisiinsa. Mitkä ovat mielestäsi tärkeimmät yksittäiset syyt sille, miksi ympäristöaatteesta kehittyi ajan saatossa leimallisesti vasemmistolainen liikehdintä, siinä missä raakalaismaisesta materialismista tuli osa oikeistolaista identiteettiä?

Ei ole olemassa käännepistettä, jolloin materialismista muodostui osa oikeistolaista identiteettiä, sillä modernissa kontekstissa ne ovat aina olleet yksi ja sama asia. Toisen maailmansodan jälkeisessä maailmassa oikeistolaisuus on aina tarkoittanut kapitalismia, ja kapitalismin vaatima maksimaalinen talouskasvu taas väistämättä perustuu raakalaismaiseen materialismiin. Vasemmistolaisuuteen taas on perinteisesti kuulunut jonkinlainen kapinointi yhteiskunnan perustavia arvoja vastaan. 1970-luvulla vasemmistolainen vastakulttuuri alkoi vastustamaan perinteisen oikeiston tukemaa teollistumista ja suuryritysten ylivaltaa, omaksuen ympäristöteemoja muiden järjestelmäkriittisten näkökulmien ohessa.

Monista populisteista tai konservatiiveista poiketen suhtaudut äärimmäisen kriittisesti ikuiseen talouskasvuun ja siihen, miten talous on nostettu kaikkien muiden poliittisten kysymysten yläpuolelle. Mikä oli se aatehistoriallinen piste, josta näennäisesti samaa mieltä kanssasi olevat ja yleensä isänmaallisiksi itseään kutsuvat ihmiset kääntyivätkin väärään suuntaan?

Tarkastelen talouskasvukysymystä ennen kaikkea tieteellisesti mitattavana kysymyksenä. Voimme uhanalaisarvioinneilla seurata luonnon heikkenevää tilaa ja voimme mallintaa ja laskea luonnonvarojen ehtymisnopeutta. Tästä näkökulmasta katsoen mainitsemasi viiteryhmät eivät koskaan kääntyneet väärään suuntaan, sillä he eivät ensinnäkään koskaan olleet oikeassa. Konservatismi ja populismi ovat aina olleet kysymyksessä 3. viitattuun oikeistolaisuuteen sidonnaista ja siksi kasvu-uskovaista.

Historiallisen fasismin ajoittainen talouskasvukritiikki taas perustui pikemminkin henkisiin arvoihin, sillä se toimi aikakautena ennen ympäristötieteellisten näkökulmien syntymistä. Toisen maailmansodan jälkeen kansallisradikalismi tapettiin vuosikymmeniksi, ja samalla sen ideologinen kehitys jäi marginaaliseksi. Siksi emme löydä Suomesta historiallista kansallisajattelua, joka olisi nykykatsannossa talouskasvuajattelultaan kovinkaan ympäristötieteellistä. Vasta 2000-luvulla uskottavasti uudelleensyntynyt kansallisradikalismi on ottanut ympäristötieteellisen talouskasvukritiikin osaksi perusajatteluaan.

Olet aiemmin ilmaissut ainakin osittaista myötämielisyyttä elokapinan kaltaisia toimijoita kohtaan, vaikka ihmiskuvasi poikkeaakin huomattavasti heidän vastaavasta. Kuinka uskottavana pidät ympäristöliikettä, joka ei uskalla ottaa kantaa väestönkasvun aiheuttamaan ympäristökuormaan?

Elokapinan perimmäinen ongelma on se, ettei se pohjavireeltään ole luonnonsuojeluliike, vaan ennen kaikkea ihmisen elinympäristöä suojeleva elinympäristöliike, jonka erityisenä huolenaiheena ovat kaukomaiden ihmiset. Ihmiskeskeisenä liikkeenä elokapina ei tietenkään ota kantaa väestönkasvuun tai väestönkasvua ylläpitävään maahanmuuttoon. Ympäristöliike, joka ei pidä ihmisten globaalia ja kansallista lukumäärää politiikkansa keskiössä, on kuin väestönvaihtoa vastustava liike, joka ei ota kantaa jo maassa oleviin ulkomaalaisiin – se ei tietenkään ole millään tavalla uskottava, vaan se pahimmillaan jopa haitallinen tarjotessaan ihmisille pehmeitä lumeratkaisuja.

Osoittaessani myötämielisyyttä elokapinalle en tee sitä ideologisista lähtökohdista, vaan lähtökohtani ovat pragmaattiset. Kun elokapina toimii luonnon puolesta, esimerkiksi pysäyttäen hakkuutyömaan, annan sille kaiken myötämielisyyteni ja tukeni. Tuen kaikkea luonnonsuojelua riippumatta siitä mikä taho toimii – oli se sitten naapurin isäntä, elokapina tai Euroopan Unioni. Väestönvaihdon torjuntaan tulee tietysti suhtautua vastaavalla pragmaattisuudella, huolimatta siitä mikä taho väestönvaihtoa hidastaa tai estää. Mikäli ihmiselle jossain asiayhteydessä tärkeämpää on tekijä kuin teko, hän on joko polarisaation sokaisema, tai sitten kyseinen asia ei loppupeleissä ole hänelle lainkaan tärkeä.

Kun Lothrop Stoddard kirjoitti yli sata vuotta sitten värillisen maailman muodostamasta uhasta, maapallolla eli ainoastaan vähän yli 1,5 miljardia ihmistä, joista 500 miljoonaa oli valkoisia. Nykyään valkoisia on lähestulkoon yhtä paljon, mutta ihmiskunnan koko on ylittänyt kahdeksan miljardin rajan. Mikä olisi mielestäsi sopiva väkiluku maapallolle?

Minun unelmieni globaali väkiluku olisi tietysti epärealistisenkin alhainen. En näe mitään arvoa sillä, että karvaton ihmisapina peittää maapallon pinnan kärsimykseltä löyhkäävine hökkelikylineen ja saasteslummeineen. Mieluummin varaisin laajat alueet maapallosta niille karvaisille ihmisapinaveljillemme, jotka elävät viidakoissa ja sademetsissä, ja jotka eivät romuta maapallon tasapainotilaa ja omaa mielenterveyttään.

Kun taas realistisesti arvioi optimaalista väestömäärää, on järkevintä tarkastella populaatiokokoa rajoittaneita historiallisia pullonkauloja. Ennen maakaasuun perustuvien typpikeinolannoitteiden globaalia massakäyttöä maapallon väkiluku oli noin 2 miljardia ihmistä. Ilman halpoja keinolannoitteita maapallon väkimäärä ennen pitkää laskisi lähemmäs kahta kuin kahdeksaa miljardia ihmistä. Selvää joka tapauksessa on, että maapallon väkiluvun tulisi laskea miljardeilla. Tilanne on kuitenkin se, ettei missään ennusteissa väkiluku tule laskemaan miljardeilla, vaan kasvamaan miljardeilla. Miljardin uuden ihmisen ruokkimiseen tarvittaisiin Intian pinta-alan verran uutta peltoalaa, ja kahden miljardin ruokkimiseen tarvittaisiin Australian pinta-alan verran uutta peltoalaa. Ja kaikki tämä seurannaisvaikutuksineen.

2000-luvun väestöpoliittinen keskustelu usein painottuu Afrikkaan. Jo nyt 20 % Afrikan väestöstä kärsii aliravitsemuksesta, ja mantereen aavikoitumiskehitys on nopeaa. Silti Afrikan väestön on arvioitu kaksinkertaistuvan vain parissa vuosikymmenessä, ja edessä on valtava humanitäärinen katastrofi, jonka seurauksena syntyvät maailmanhistorian laajimmat kansainvaellukset.

Monille kuitenkin saattaa tulla yllätyksenä, miten Eurooppa on vielä tänäänkin kaksi kertaa tiheämmin asutettu kuin Afrikka, ja miten yksi hehtaari eurooppalaista maatalousmaata joutuu ruokkimaan viisinkertaisen määrän ihmisiä verrattuna afrikkalaisiin peltoihin. Viestini on yksiselitteinen: Euroopassa ei ole tilaa. Maahanmuutto Eurooppaan on eksistentiaalinen uhka, ja seuraavat vuosikymmenet ovat todellinen kohtalonkysymys.

Monet suomalaiset kansallismieliset suhtautuvat myötämielisesti luonnolliseen väestönkasvuun, tai vähintäänkin tilanteeseen, jossa suomalaisten lukumäärä pysyisi vakaana. Itse olet kuitenkin väläytellyt toiveita nykyistä pienemmästäkin määrästä. Mikä olisi ideaali koko suomalaiselle kansakunnalle, ja kuinka ison sen tulisi olla, jotta se kykenisi ylläpitämään esimerkiksi uskottavaa maanpuolustusta?

Tulen esitelmässäni puhumaan mm. tästä aihepiiristä, joten en halua vielä tässä mainita liikaa, jääköön jotain paikan päälle saapuville. On kuitenkin selvää, että kun valtion

väestömäärää tarkastelee kansallisen turvallisuuden kautta, on tietysti olemassa mainitsemasi populaation alaraja (ennen kaikkea nuorten miesten määrällinen alaraja), jota ei voi alittaa, ilman että kansallinen turvallisuus vaarantuu. Usein kuitenkin unohdetaan, että on olemassa myös populaation yläraja, jonka ylittäminen myös vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Ellei kansakunta kykene kriisioloissa ruokkimaan itseään, se ei kaadu vihollisen luoteihin vaan mouruaviin vatsoihin ja kotirintaman luhistumiseen. Historia on täynnä esimerkkejä tästä. Optimaalinen populaatiokoko on jossain ala- ja ylärajan välimaastossa, ja sieltä löytyy myös optimaalinen puolustuskyky. Tietysti myös laadulla on oma painoarvonsa määrän yli. Vaikka toisessa maailmansodassa Suomen puolustusvoimien miesreservi oli kolmanneksen nykyistä pienempi, minun ei tarvitse kahdesti miettiä, haluaisinko maatani puolustamaan 600 000 1930-luvun miestä vai 900 000 2000-luvun miestä.

En kuitenkaan usko, että pienet valtiot kuten Suomi voivat seistä yksin tulevaisuuden imperialististen resurssisotien maailmassa, huolimatta siitä onko reservissä sitten 900 000 vai 600 000 miestä. Kannatan pohjoismaista sotilasliittoa epäluotettavan NATOn tilalle.

Tulisiko ympäristöongelmat korjata lähtökohtaisesti paikallisella tasolla, vai kannatatko kansainvälisiä yhteistyöelimiä ympäristökysymysten ratkaisussa. Miten kasvavat taloudet valkoisen maailman ulkopuolella saataisiin mukaan ympäristötalkoisiin?

Pidän 2000-luvun maailmassa kansainvälisiä ympäristöyhteistyöelimiä välttämättöminä.

Euroopan Unioni on kaikista muista huonoista puolistaan huolimatta ollut maailman johtava luonnonsuojeluorganisaatio mikä selittyy pitkälti sen päätöksentekoelimen epädemokraattisella perusluonteella. Luonteenomaista Euroopan Unionin ympäristöpolitiikalle on myös ollut, että jokainen jäsenvaltio on johdonmukaisesti vastustanut luonnonsuojelutoimia, jotka eniten koskevat sitä itseään. Tähän todellisuuteen peilaten on huono ajatus, että luonnonsuojelulainsäädännöt olisivat nykyisessä talouskasvu- ja kilpailumaailmassa vain kansallisten instituutioiden käsissä.

Valkoisen maailman tulee jatkossakin kantaa luonnonsuojelun soihtua niin omissa maissaan kuin globaalilla näyttämöllä, ja se vaatii jonkinlaisia ylikansallisia yhteistyöelimiä. Muu maailma taas tulisi sitouttaa ympäristötoimiin ilmastosopimusten kaltaisilla kansainvälisillä luonnonsuojelu- ja väestönlaskusopimuksilla, joiden ulkopuolelle jättäytyviin valtioihin tulisi kohdistaa hyvin ankaria taloudellisia sanktioita.

Olet esitelmissäsi vertaillut eri ideologisten maailmankatsomusten luontosuhdetta, ja korostanut puhtaan hyötyajattelun olevan lähtökohtaisesti juutalaista alkuperää. Eroaako tämä mainitsemasi hyötyajattelu jollain tavoin kehitysmaalaisten tavasta nähdä luonto ja eläimistö pelkkänä resurssina? Miksi nykyinen ympäristöliike ei yleisesti houkuttele vasemmistolaisuudestaan huolimatta värillisiä aktiiveja puolelleen?

Mielenkiintoinen kysymys.

Olet oikeassa, ettei kehitysmaissa piitata luonnosta. Kehitysmaissa osaselityksenä luonnon tuhoamiselle voi tietysti usein olla yksilöiden selviämisperusteinen tarve. Juutalainen luontosuhde taas personoituu länsimaiseen kapitalismiin, jonka luontorikollisuus on luonteeltaan pöhöttyneen talousperäistä sekä kylmän laskelmoivaa ja voitontahtoista, ja siksi se edustaa minulle kaikkein vastenmielisintä luonnontuhoamisen muotoa.

Jälkimmäiseen kysymykseesi: mitä pohjoisemmas menemme Euroopassa, sitä vähemmän esiintyy suoranaista luonnon saastuttamista ja roskaamista, sitä vähemmän esiintyy suoranaista eläinrääkkäystä ja sitä vähemmän katukuvassa näkyy esimerkiksi kodittomia koiria, kun taas valkoisen maailman ulkopuolella ihmiset roskaavat ympäristönsä ja ovat suorastaan raakalaismaisia eläimiä kohtaan.

Valkoisten maiden ympäristöongelma on äärimmilleen viety tehostaminen kaikilla elämän osa-alueilla. Suomalainen raivostuu, mikäli joku heittää autonsa ikkunasta pikaruokakääreet metsänpientareelle, muttei älähdä, kun äärimmilleen tehostetun metsä- ja maatalouden seurauksena merkittävä osa maamme luontotyypeistä ja eliölajeista ovat tänään uhanalaisia, ja vieläkin useampi on vaarassa uhanalaistua, mikäli elinympäristöjen tuhoaminen jatkuu. Äärimmäinen tehokkuusajattelu on myös alistanut kymmenet miljoonat tuotantoeläimemme epäinhimillisen tehdastuotannon uhreiksi, mutta kun suomalainen bussikuski ajaa hanhipoikueen yli, asiasta tehdään lukuisia järkyttyneitä uutisjuttuja.

Valkoisten maiden ympäristöongelmat ja eläinoikeusongelmat ovat siis pikemminkin perusluonteeltaan järjestelmälähtöisiä kuin varsinaisesti yksilöiden julmuuden ja piittaamattomuuden seurausta. Ongelmat ovat myös muodoiltaan vaikeammin havaittavia kuin ne suoranaiset piittaamattomuudet ja julmuudet, joita valkoisen maailman ulkopuolella esiintyy. Poissa silmistä – poissa mielestä.

Vastaukseni jälkimmäiseen kysymykseen siis kaikessa lyhykäisyydessään on: yleistettynä vain valkoisille ihmisille on tyypillistä sellaiset henkiset ominaisuudet, jotka mahdollistavat laajamittaisen luonnonsuojelu- ja eläinsuojelutoiminnan.

Tulevan konferenssimme teema on ”The Rising Tide of Color”. Olet aiemmissa esitelmissäsi käsitellyt niin rinnakkaisyhteiskuntia kuin kansallissosialistista ympäristönsuojeluakin. Mikä on tulevan esitelmäsi aihe?

Tässäkin haastattelussa on viitteitä esitelmäni aihepiiriin. Pidetään kuitenkin jännitystä yllä ja sanotaan näin: esitelmäni aihe on vähintäänkin yhtä hyytävä kuin tässä haastattelussa käytetyn kuvituskuvan ilme. Puhun asioista, joiden pitäisi olla taskunlampunvalossa kerrottavia kauhutarinoita, mutta jotka valitettavasti ovat 2000-luvun maailmassa totisinta totta.

Lähde: Kansalainen