Robert Rundo: Optiikka, kielletty aihe

Sain kulumaan tunteja toissa päivänä yrittäessäni löytää tätä yhtä kuvaa itsestäni (kuva yllä), kun minua kuljetettiin pois rikostuomioistuimesta Bukarestissa (vaikka se on huonolaatuinen kuva). Luulin, että haku kestäisi vain hetken. Valitettavasti muistan tuon päivän liian hyvin. Surkea iltapäivä, takana pari kuukautta pidätettynä. Paikalla oli ehkä neljä tai viisi toimittajaa seisomassa ulkona, varustettuna isoilla, kalliilla kameroilla, sellaisilla, jotka surisevat tarkentaessaan. Kaikki odottivat minua – roistoa.

Yksi heistä, tuuheahiuksinen, paksut lasit, tyypillinen ötökkämies huusi jotain, kun kuljin ohi. Yritti provosoida reaktiota, kuin se olisi ollut rohkea vastarinnan teko. En edes hidastanut. Käänsin vain päätäni ja sanoin paksulla Queensin aksentillani: ”Mene vittu äitisi luo ennen kuin minä ehdin sinne ensin.” Sitten hymyilin hänelle. Suuresti. Ystävällisesti. Ikään kuin olisin poseerannut kuntosalimainoksessa.

Mies jäätyi. Ei ottanut kuvaa. Ei sanonut mitään. Vain tuijotti, järkyttyneenä. Kaksi poliisia, jotka kävelivät kanssani, jäykkinä univormuissaan, liikahtivat, kuin olisivat olleet häpeissään siitä, että olin saanut sanottua sanan. He liikuttivat minua nopeammin kohti autoa, pää painettuna. Vasta kun olin jo päässyt kyytiin, ötökkämies viimein änkytti: ”Ah, olet kuitenkin tyhmä natsi”, rikkonaisella englannillaan. Todella rohkea. Todella myöhässä.

En vastannut. Annoin vain kolmen sormen tervehdyksen autosta. Nationalistityylillä. Annoin hänen pureskella sitä.

Vankilassa istahdin tuoliin ja kaadoin lasillisen raikasta vettä. Sanoin muille vankilassa oleville, että laittaisivat uutiset päälle. Ajattelin, että saattaisin näkyä siellä. Ja toki, parin korttipelikierroksen jälkeen, joku uutisankkuri sanoo nimeni ”Robert Rundo” ja puhuu sen jälkeen romaniaa.

Olin kertonut pojille, mitä oli tapahtunut. Miten uskoin, että kuvausryhmä ehkä ikuisti hetken, kun kävelin oikeustalosta ulos pää pystyssä, tupakka korvan takana, täysin välinpitämättömänä. Mutta ei. He eivät näyttäneet sitä. He kaivoivat esiin pidätyskuvani New Yorkista. Olin kahdeksantoista. Näytin juuri siltä, miten media haluaa esittää ”äärioikeistolaisen ekstremistin”. Ajetut hiukset, vihaiset ilmeet, jumissa historiassa. (Kuva on yli kymmenen vuoden vanha. Silti heidän suosikkinsa.)

Ei yllättävää. Tiedän jo tempun. He eivät koskaan näytä sinua siistinä. Eivät koskaan näytä tavallisena. Jumalauta, he eivät halua, että näyttäisit terveeltä, itsevarmalta tai pahimmillaan: houkuttelevalta. Mutta jos pukeudut kuin kouluampuja, huudat törkeyksiä, esität pahista? Saat naamasi etusivulle. (Ja tätä monet hintit jopa haluavat tehdä sen sijaan, että toimisivat liikkeen esimerkillisinä jäseninä.)

Se pidätyskuva ei ollut edes vahinko. Tuohon ikään asti luulin, että näin se meni, jos oli pro-valkoinen. Skinhead. Vankilatatuointeja. Huutamista. Näin sen ruudulla – elokuvissa, uutisissa. Tällaista sisältöä tuottavat ihmiset, jotka haluavat sinun näkevän aatteen pahana ja tuhoisana. Uskoin siihen. Elin sen mukaan. Ja nyt kadun sitä. (American History X on kirottu elokuva.)

Lopulta tajusin. Sellainen käytös on elokuvia varten.

Jos palaamme historiassa valkoisiin nationalistisiin liikkeisiin, jotka todella olivat vallassa, miltä niiden jäsenet näyttivät? Perheitä. Kuria. Siistejä, kunnollisia miehiä, jotka näyttivät siltä, että heillä olisi tulevaisuus. He näyttivät siltä, että heitä haluaisit seurata. Nyt monet haukkuvat sitä ”optiikka-aisuroinniksi” – epärehelliseksi imagon kiillottamiseksi. Ikään kuin olisi heikkoa olla ei-sarjakuvamainen roisto.

Me tajusimme asian laidan, kun perustimme Rise Above ‑liikkeen (RAM). Ei huutamista. Ei provokatiivisia symboleja. Ei skitsofreenisia manifesteja. Vain tavallisia jätkiä treenaamassa, surffaamassa, sparraamassa, nauramassa. Ei mitään päälle liimattua. Ei agendaa. Vain positiivinen elämäntapa.

Se sai heidät iskemään meitä vastaan.

He eivät kestäneet sitä. FBI. Lehdistö. ”Vanilija-ISIS” – tällä termillä he kutsuivat meitä, koska näytimme siltä, että voisimme mennä yliopistoon tai grillijuhliin ja silti olla vannoutuneita nationalisteja. He rikkoivat kotiemme ovia. Käynnistivät kansainvälisiä mustamaalauskampanjoita. Meistä ja RAM:sta on enemmän artikkeleita kuin melkein mistään muista nationalistiryhmistä tai ”äärioikeistolaisista” ryhmistä maailmassa. (Tämä on tosin pikemminkin kirous kuin siunaus.) Ja mitä varten?

Meillä ei ollut aseita. Ei hulluja suunnitelmia. Ei uhreja. (Varmasti muutama pieni tappelu Antifan kanssa, mutta se on vain poikien leikkiä.) Se oli tekosyy. Lain suoja sille, mitä he todella pelkäsivät: nuoret miehet, jotka ovat normaalin oloisia ja joilla on rautainen aate.

Siinä on koko homman pointti.

Ääriliikkeen imago? Se on syötti. Halpaa sisältöä ötökkämiesten tuottamille artikkeleille. Valtamedia käyttää antisosiaalisista Hollywood-natseista kuvia kirjoittaessaan meidän toiminnastamme, koska meidän omat kuvamme näyttävät liian hyviltä.

Jos sinun täytyy pomppia pääkallonaamari päässä huutaen törkeyksiä tunteaksesi itsesi voimakkaaksi…

Se ei ole voimaa. Se on teatteria.

Ja se on feikkiä.

Ja se on homoa.

Koska silloin syötät vihollisen lapaan. Annat viholliselle mahdollisuuden väittää, että hän on oikeassa.

Puhumattakaan siitä, että media, jota tuotat ja optiikka, jota käytät, määrittelee sen, millaista ainesta houkuttelet järjestöösi. Jos luot siistin militantin tunnelman, saat sen. Jos luot jotain sekopäistä, saat sekopäisiä tyyppejä.

Olen nähnyt molemmat maailmat. Voin todistaa, että vihollinen ei pelkää sekopäitä. Sen sijaan vihollinen pelkää tyyppiä, joka näyttää 1930-luvun propagandajulisteen hahmolta. Vihollinen pelkää tyyppiä, joka voisi olla terveystuotemainoksessa. Tyyppiä, joka hymyilee, puristaa kättäsi ja sitten kertoo sinulle totuuden.

Joten paina nämä asiat mieleesi:

Mitä siistimmin pukeudut, sitä enemmän he panikoivat.

Mitä oudompi ovat, sitä innokkaammin he kuvaavat sinua.

Ja siinä on ero aidosti vaarallisen aktivistin ja meeminatsin välillä.

Ja tämä on asia, jota useimmat eivät koskaan oivalla.

Lähde: Will2Rise