Awakening 4: Haastattelussa Dan Eriksson

Dan Eriksson on ruotsalainen kansallismielinen aktivisti, joka toimii puheenjohtajana mm. Det fria Sverige ja Europa Terra Nostra-nimisissä järjestöissä. Kansallismielisistä rinnakkaisyhteiskunnista tunnettu Eriksson on toukokuun lopulla järjestettävän Awakening-konferenssin viides paljastettu puhuja. Konferenssiin voit osallistua sähköpostiosoitteesessa awakeningfinland@protonmail.com

Tervehdys Dan! Mitä sinulle ja perheellesi kuuluu?

Kiitos kysymästä! Perheeni ja minä voimme oikein hyvin. Kevät saapuu hiljalleen tänne Ruotsiin, ja olemme kaikki terveitä – siitä olen todella kiitollinen.

Olet tullut suurelle yleisölle tutuksi Det Fria Sverige-järjestön kautta. Minkälainen kokonaisuus on järjestönne hallinnoima ruotsalaisten talo ja minkälaisia tulevaisuudensuunnitelmia hankkeellanne on? Voidaanko toimintaanne rinnastaa valkoiseen separatismiin, ja onko alueellisen itsehallintoalueen perustaminen täysin poissuljettu tulevaisuuden päämäärä?

Svenskarnas hus on sekä tapaamispaikka että ruotsalaisen nationalismin keskus. Se toimii fyysisenä tilana, jossa järjestämme konferensseja, kokouksia, juhlia ja muita tapahtumia, mutta se on myös paikka, jossa uteliaat voivat tavata ruotsalaisia nationalisteja, selata kirjakauppaamme ja saada tarkemman käsityksen liikkeestämme kuin mitä valtavirtamedia yleensä esittää. Aikakaudella, jolloin kaikki siirtyy verkkoon, Svenskarnas hus on myös kannanotto: uskomme, että tosielämän yhteydet ovat välttämättömiä. Ihmisten on astuttava pois näyttöjensä äärestä ja tavattava kasvokkain – odotan innolla tapaavani jälleen monia suomalaisia tovereita tämän vuoden Awakening-konferenssissa!

Alueellisen autonomian mahdollisuutta en sulje täysin pois. On kuitenkin tärkeää aloittaa työ oikeasta paikasta. Sitoutumalla pitkäjänteiseen, vilpittömään työhön positiivisena voimana paikallisyhteisöissämme näemme välittömiä hyötyjä itsellemme ja perheillemme – ja ajan myötä rakennamme luottamusta laajempaan, usein epäpoliittiseen valtaväestöön. Tämä luottamus voi luoda pohjan tulevalle poliittiselle menestykselle. On kuitenkin ratkaisevaa, ettei tätä työtä lähestytä pelkkänä strategiana, vaan aidosti vakaumuksen ja vastuun ilmaisuna.

Monikulttuurin myötä Ruotsista on muuttunut entistä selvemmin luokkayhteiskunta, jossa kouluttautuneet ja hyvätuloiset kantaväestön edustajat muodostavat omia turvasatamiaan levottomien monikulttuuristen lähiöiden ulkopuolelle. Mitkä yhteiskuntaluokat ovat kansallismielisen muutoksen kannalta tärkeämpiä – yläluokka, joka pelkää menettävänsä yltäkylläisyytensä, vai ruotsalainen alaluokka, joka on pakotettu jakamaan ympäristönsä rotumuukalaisten kanssa?

Monikulttuurisuus on todellakin syventänyt luokkaeroja Ruotsissa, mutta kriisimme eivät ratkea joukkokapinalla. Todellinen ja kestävä muutos vaatii uuden eliitin muodostamista, joka on juurtunut kansaan, mutta jalostunut luonteen, kurin ja vision kautta. Työväenluokka kärsii eniten monikulttuurin epäonnistumisista, mutta ilman johtajuutta massat harvoin luovat suuntaa itse. He tarvitsevat ohjausta.

Vanhat eliitit ovat hylänneet roolinsa kulttuurin ja suvereniteetin vartijoina. Sen sijaan he palvelevat globalistisia intressejä tai toimivat edistyksellisen, eurooppalaisvastaisen ideologian saarnaajina. Heidän tilalleen meidän on kasvatettava uusi aristokratia – ei perittyjen titteleiden, vaan ansaitun vastuun kautta. Johtava luokka, joka ei halveksi kansaa, mutta ei myöskään alistu heidän haluilleen.

Tämä on kaiken toimintamme lähtöpiste. Ei populistisella raivolla tai vallankumouksellisella kaaoksella, vaan rakentamalla rakenteita, yhteisöjä ja moraalista auktoriteettia, joiden ympärille muut voivat kokoontua. Todellinen taistelu ei ole ylä- ja alaluokkien välillä, vaan rappeutuvien vanhojen eliittien ja nousevan johtajasukupolven välillä, joka on valmis viemään Eurooppaa eteenpäin – ei mukavuuden tai voiton vuoksi, vaan velvollisuuden, kohtalon ja sivilisaation vuoksi.

Yhdysvaltojen mahdollinen vetäytyminen Euroopasta on synnyttänyt keskustelun Euroopan omasta puolustuskyvystä, joka on tällä hetkellä melkoisen riittämätön. Voiko EU muuttua uskottavaksi sotilaalliseksi voimaksi, vai tulisiko sotilaallinen tyhjiö täyttää jollain paremmalla vaihtoehdolla?

Euroopan unioni ei nykyisessä muodossaan kykene muodostamaan uskottavaa sotilaallista voimaa. Siltä puuttuu paitsi strateginen yhtenäisyys ja sotilaallinen kulttuuri, myös poliittinen tahto puolustaa Eurooppaa sivilisaationa eikä vain byrokraattisena projektina. Sotilaallinen tyhjiö ei kuitenkaan ole vaihtoehto. Eurooppalaisten on otettava vastuu omasta puolustuksestaan – mutta tämän tulisi tapahtua uusien alueellisten ja sivilisaatioiden välisten liittoumien kautta, jotka perustuvat yhteiseen historiaan, kulttuuriseen läheisyyteen ja keskinäiseen luottamukseen. Esimerkiksi Pohjoismaat voisivat muodostaa vahvan puolustusblokin yhteisten intressien ja arvojen pohjalta sen sijaan, että ne luottaisivat Washingtoniin tai Brysseliin.

On myös olennaista, että nationalistit eri puolilla Eurooppaa alkavat ajatella aidosti eurooppalaisessa kontekstissa – luopumatta kansallisesta identiteetistään tai suvereniteetistaan. Yhä moninapaisemmassa maailmassa Euroopan on tultava vahvaksi ja itsenäiseksi valtablokkiksi, jos se aikoo selviytyä ja kukoistaa. Tämä tarkoittaa sekä amerikkalaisen holhouksen että itäisen propagandan hylkäämistä ja sen sijaan eurooppalaisen tien artikuloimista, joka palvelee kansojamme, perinteitämme ja pitkäaikaista turvallisuuttamme.

Emme tarvitse eurooppalaista supervaltioarmeijaa, mutta tarvitsemme eurooppalaisen puolustuksen renessanssin – joka perustuu realismiin, identiteettiin ja suvereenien kansakuntien keskinäiseen kunnioitukseen.

Mikä on oma mielipiteesi tällä hetkellä käytävästä Ukrainan sodasta – näetkö sen turhana ”valkoisten kansojen sisällissotana”, joka tuhoaa valmiiksi harvalukuista eurooppalaista väestöä, vai konfliktina, joka edesauttaa nationalismin valtavirtaistumista myös Ukrainan ulkopuolella?

Ukrainan sota on tragedia – ukrainalaisille, venäläisille ja koko Euroopalle. Se on jälleen yksi veljeskonflikti, joka kuluttaa voimiamme ja palvelee ulkopuolisten voimien intressejä.

Mutta olkaamme asian suhteen rehellisiä: tämä on myös venäläisen imperialismin sota. Suomalaisina ymmärrätte tämän paremmin kuin useimmat muut. Teillä on historiaa sankarillisesta vastarinnasta Venäjän aggressiota vastaan – ja olette maksaneet siitä hinnan menettämällä osia kotimaastanne julmalle ja laajentumishaluiselle naapurille. Tiedätte, mitä tarkoittaa, kun Venäjä puhuu ”vaikutuspiireistä”.

Nationalistien eri puolilla Eurooppaa ei pidä olla naiiveja. Venäjän federaation – autoritaarisen, monirotuisen imperiumin, joka avoimesti hylkää eurooppalaisen identiteetin – romantisoiminen on vakava virhe. Aivan kuten hylkäämme alistumisen amerikkalaiselle globalismille, meidän on myös hylättävä illuusiot Moskovasta.

Ajatus, että pitäisi valita NATOn ja Venäjän välillä, on väärä kahtiajako. Tehtävämme on irtautua molemmista imperiumijärjestelmistä ja tavoitella kolmatta tietä: suvereenia, itsenäistä Eurooppaa, joka on rakennettu eurooppalaisille ja eurooppalaisia varten. Kummankaan imperiumin tukeminen vain pitkittää alistumistamme. On aika ajatella sivilisaation termein ja puolustaa Eurooppaa – ei vain maantieteellisesti, vaan kohtalona.

Pohjoismaat ovat kiihtyvällä tahdilla muuttumassa valtioiksi, joissa yksikään etninen ryhmä ei muodosta enää ehdotonta enemmistöä maan asukkaista. Uskotko suunnan olevan käännettävissä parlamentaarisin keinoin, ja jos ei, niin mitä strategioita kansallismielisten tulisi mielestäsi noudattaa? Minkälaista tulevaisuutta ennustat tulevaisuuden monirotuisille pohjoismaille?

Pohjoismaiden väestöllinen muutos ei ole vain todellinen – se kiihtyy. Joillakin alueilla etniset eurooppalaiset ovat jo vähemmistönä, eikä systeemi osoita aikomusta kääntää tätä kehitystä. Kysymys ei ole enää siitä, muuttuvatko yhteiskuntamme, vaan siitä, miten vastaamme tähän muutokseen.

En usko, että pelkkä parlamentaarinen politiikka voi ratkaista tämän ongelman. Vaalijärjestelmät on suunniteltu ylläpitämään status quoa, ja useimmat puolueet ovat sitoutuneet hallitsemaan rappiota, eivät kääntämään sitä. Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi hylätä poliittinen osallistuminen – mutta meidän on ymmärrettävä sen rajat.

Todellinen työ on aloitettava järjestelmän ulkopuolelta. Meidän on rakennettava rinnakkaisia rakenteita – kulttuurisia, taloudellisia, koulutuksellisia ja sosiaalisia – jotka yhdistävät kansamme uudelleen identiteettiinsä ja valmistavat heitä jälkiliberaaliin aikakauteen. Meidän on luotava resilienttejä, merkityksellisiä ja yhteenkuuluvuutta tarjoavia yhteisöjä, joissa lapsemme voivat kasvaa tietäen, keitä he ovat ja mitä heidän on puolustettava.

Monirotuisten Pohjoismaiden tulevaisuuden osalta uskon, että näemme lisääntyvää pirstaloitumista – sekä sosiaalisesti että alueellisesti. Luottamus heikkenee, väkivalta lisääntyy, ja valtio joutuu lopulta vetäytymään tietyiltä alueilta. Se, mikä nousee raunioista, riippuu siitä, mitä rakennamme nyt.

Historiaa eivät kirjoita enemmistöt – sen kirjoittavat päättäväiset vähemmistöt. Jos hyväksymme todellisuuden, organisoimme viisaasti ja toimimme rohkeasti, voimme varmistaa, että kansamme eivät ole vain matkustajia historiassa, vaan sen kirjoittajia.

Nuorten miesten ja nuorten naisten maailmankatsomukset ovat eriytyneet voimakkaasti viimeisen 20 vuoden ajan kaikissa teollistuneissa maissa – nuoret naiset kokevat enemmän kiinnostusta vasemmistolaisia aatteita kohtaan, siinä missä nuoret miehet ilmaisevat edeltävistä sukupolvista poiketen tribalistisia ja arvokonservatiivisia arvoja. Mistä syystä tämä eriytyminen on mielestäsi tapahtunut ja voiko siitä syyttää pelkästään sosiaalista mediaa?

Erkaantuminen on todellista ja kasvavaa – ja vaikka sosiaalinen media näyttelee roolia, se ei ole perimmäinen syy. Syvempi ongelma piilee siinä, miten moderni yhteiskunta häiritsee miesten ja naisten luonnollista järjestystä. Massamaahanmuutto, atomisaatio, kulutuskulttuuri ja perinteisten yhteisörakenteiden romahtaminen ovat kaikki edistäneet henkistä ja sosiaalista epätasapainoa.

Nuoria naisia palkitaan progressiivisen maailmankatsomuksen omaksumisesta – akateeminen maailma, media ja yrityskulttuuri kannustavat kaikkia konformismiin vasemmistolaisten ihanteiden suhteen. Samaan aikaan nuoret miehet, jotka usein tuntevat itsensä vieraantuneiksi, isättömiksi ja hyödyttömiksi, etsivät vaistomaisesti identiteettiä, veljeyttä ja rakennetta. He etsivät jotain pysyvää kaaoksen hallitsemassa maailmassa.

Tragedia piilee siinä, että tämä jako heikentää molempia sukupuolia – ja lopulta sivilisaatiotamme. Terve yhteiskunta ohjaa miesten ja naisten energiat yhteisiin päämääriin: perheeseen, jatkuvuuteen ja merkitykseen. Tämän tasapainon palauttaminen vaatii enemmän kuin algoritmeja ja politiikkaa – se vaatii kulttuurista uudistumista, uusia roolimalleja ja ennen kaikkea luottamuksen jälleenrakentamista sukupuolten välille.

Jos emme pysty käsittelemään tätä erkaantumista, vaarana on sukupolvi yksinäisiä, katkeria yksilöitä kuilun molemmilla puolilla. Jos onnistumme, saatamme todistaa jotain paljon suurempaa kuin politiikka: juurtuneen, tarkoituksellisen elämän paluun.

Olet kritisoinut voimakkaasti AfD:n Venäjä-myönteisyyttä, joka on piiritasolla muuttunut jopa historiallisen neuvostomiehityksen kannattamiseksi. Mikä tekee monietnisestä ja monirotuisesta Venäjästä joidenkin kansallismielisten silmissä houkuttelevan yhteistyökumppanin, ja minkälainen rooli Venäjän federaatiolla olisi omassa ihannemaailmassasi?

Monet Euroopan nationalistit ovat ymmärrettävästi pettyneitä. Heidät on suljettu pois valtavirran instituutioista, heidän pankkitilinsä on suljettu, heidät on poistettu kaikilta alustoilta, ja joissakin tapauksissa heidän puolueensa on jopa kielletty vaaleissa. Tässä ilmapiirissä ei ole yllättävää, että jotkut katsovat Venäjää potentiaalisena liittolaisena – erityisesti kun Venäjän valtio ja sen media ovat olleet tehokkaita heidän kosiskelussaan.

Meidän on kuitenkin oltava selväjärkisiä tämän dynamiikan suhteen. Venäjä ei tue eurooppalaisia oikeistolaisia solidaarisuudesta – se tekee niin heikentääkseen Eurooppaa. Ruokkimalla sisäistä jakautumista – vasemmiston ja oikeiston, miesten ja naisten välille – Venäjä pyrkii horjuttamaan geopoliittisia kilpailijoitaan. Nationalististen puolueiden tai toisinajattelijoiden tukeminen ei ole ystävyyttä; se on laskelmoitu strategia.

Meidän on myös tehtävä perustavanlaatuinen ero Venäjän kansan ja Venäjän federaation välillä. Ensimmäinen voi jonain päivänä löytää paikkansa eurooppalaisessa renessanssissa. Jälkimmäinen on kuitenkin monirotuinen, monietninen imperiumi, joka ulottuu kauas Euroopan ulkopuolelle ja rakentuu imperialistiseen logiikkaan. Se ei ole malli kansalliselle uudelleensyntymiselle, vaan menneisyyden reliikki, josta meidän on päästävä eroon.

Jos Venäjä aikoo olla osa tulevaa eurooppalaista yhteisöä, sen on oltava Venäjän eurooppalainen osa – ei nykyinen ylikansallinen federaatio. Monirotuisten imperiumien aika, olipa kyseessä amerikkalainen tai venäläinen, on tultava päätökseen.

Eurooppalaisten nationalistien on kuljettava vaikea tie: meidän on vastustettava kiusausta omaksua yksi imperiumi vain siksi, että vastustamme toista. Tiemme ei ole itä eikä länsi – se on eurooppalainen. Juurtunut suvereniteettiin, identiteettiin ja vapaiden kansojen yhteistyöhön. Selkeys tässä asiassa ei ole valinnainen; se on välttämätöntä selviytymisellemme.

Ainoa keino ratkaista länsimaiden nykyinen väestöllinen kehitys on kotouttamisen korvaaminen kotiuttamisella. Onko paluumuuttojen ehdottaminen Ruotsissa täysin tabu, vai voidaanko sen mahdollisuudesta puhua jo julkisesti? Onko maassa yhtään puoluetta, joka edistäisi muukalaisten paluumuuttoja? 

Ruotsissa kotiuttamisen idea on hitaasti alkanut tulla osaksi julkista keskustelua – mutta vain sen laimeimmassa muodossa. Ruotsidemokraatit, jotka ovat tällä hetkellä suurin nationalistinen puolue parlamentissa, puhuvat ”vapaaehtoisesta paluumuutosta”. Mutta olkaamme rehellisiä: se on poliittinen fantasia. Ilman vakavia kannustimia ja selkeää muutosta politiikassa ja narratiivissa hyvin harvat haluavat lähteä Ruotsin kaltaisesta hyvinvointivaltiosta.

Parlamentin ulkopuolella on Alternativ för Sverige ‑puolue, joka on tehnyt kotiuttamisesta yhden ydinkysymyksistään. He kannattavat laajamittaista paluumuuttoa, mukaan lukien niiden, jotka ovat saaneet kansalaisuuden. Heillä ei kuitenkaan ole tällä hetkellä paikkoja parlamentissa, ja he kamppailevat ruotsidemokraattien vahvan brändin kanssa nationalististen ja maahanmuuttokriittisten äänistä.

Vaikka sana ”kotiuttaminen” ei ole enää täysin tabu, siitä käytävä vakava keskustelu – erityisesti kun se sisältää ei-vapaaehtoisia elementtejä – on edelleen hyväksyttävän keskustelun ulkopuolella. Tämä tulee kuitenkin muuttumaan. Kun demografiset realiteetit pahenevat ja sosiaaliset jännitteet kasvavat, yhä useammat alkavat kyseenalaistamaan integraatiodogmaa. Silloin ne, jotka ovat jo puhuneet selkeästi kotiuttamisista, ovat edellä muita.

Kysymys ei ole siitä, tuleeko paluumuutot välttämättömäksi – vaan siitä, onko meillä rohkeutta valmistautua siihen ajoissa.

Tulevan konferenssimme teema on ”The Rising Tide of Color”. Olet aiemmassa konferenssissa puhunut Ruotsin monikulttuurisuusideologian synnystä. Mikä on tulevan esitelmäsi aihe?

Tänä vuonna haluan haastaa teeman – en kiistämällä demografisen muutoksen todellisuutta, vaan esittämällä epämiellyttävämmän kysymyksen: Entä jos emme käännä sitä? Entä jos syntyvyys pysyy alhaisena ja laajamittaiset paluumuutot eivät koskaan toteudu? Mitä sitten?

Esityksessäni tutkin vaihtoehtoisia polkuja eteenpäin – skenaarioita, joissa eurooppalaiset voivat silti selviytyä ja rakentaa jotain merkityksellistä, vaikka olosuhteet olisivatkin epäsuotuisat. Puhun tekoälystä, robotiikasta ja siitä, miten uudet teknologiat voivat mahdollistaa pienempien kansojen kyvyn ylläpitää suvereniteettia, turvallisuutta ja sivilisaation jatkuvuutta.

Tämä ei tarkoita, että meidän tulisi hylätä demografinen taistelu – mutta meidän ei pidä tulla älyllisesti jäykiksi tai asettaa kaikkia toiveitamme yhteen lopputulokseen. Maailma muuttuu nopeasti, ja niin pitää myös ajattelumme. Eksistentiaalisen kriisin aikana realismi ja luovuus ovat arvokkaampia kuin nostalgia.

Tavoitteenani on herättää strategista ajattelua. Jos olemme vakavissamme selviytymisestä, meidän on oltava valmiita tutkimaan jokaista työkalua, jokaista rajaa ja jokaista mahdollisuutta – myös niitä, joita toivoisimme, ettemme joutuisi harkitsemaan.

Lähde: Kansalainen